UUTISTAUSTA Siitä puhe mistä puute

Vielä kerran on palattava toistuvasti kuultuun hokemaan, joka on totta: Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu suoranaista sotilaallista uhkaa.

On syytä kysyä: Kannattaako sotilaallisen uhan ilmestymistä jäädä kädet taskussa odottelemaan? Tai, jos uhka jonain päivänä ilmenisi, mitä ihmettä sitten tehtäisiin?

Ulkopoliittisen instituutin tohtori Kristi Raik sanoo, että Venäjän Euroopalle aiheuttama strateginen uhka koskee myös meitä. Maanpuolustuskorkeakoulun tohtorin Saara Jantusen mukaan Venäjän informaatiosodankäynti kohdistuu näkyvästi Suomeen. Tohtori Olli Rehn totesi tässä lehdessä viikko sitten, että nämä uhat ovat todellisia, mutta niitä vastaan olemme lähes voimattomia.

Pitkän linjan politiikan toimittaja Unto Hämäläinen huomautti Hesarissa jokin aika sitten, että Suomi on ainoa EU:n jäsenmaa, jolla on yhteinen raja Venäjän kanssa, mutta ei muuta ulkoista turvaa kuin EU:n solidaarisuuslausekkeet. Emme siis ole vain voimattomia, vaan myös yhtä suojattomia kuin puolueeton Suomi talvisodan alla Kansainliiton jäsenmaana.

Viikko sitten Ulkopoliittinen instituutti järjesti Helsingissä päivän mittaisen seminaarin, jossa pohdittiin turvallisuutta ja turvattomuutta Euroopassa. Siihen osallistui myös kolme venäläistä tutkijaa, yksi nainen ja kaksi miestä. Heidän esitystensä kautta yleisölle välittyi nykyisen Venäjän poliittinen todellisuus aidoimmillaan.

Taloustutkija Natalia Zubarevitš teki selväksi, että Venäjän talous lähti laskuun hyvissä ajoin ennen Ukrainan kriisiä.

Ilman että luennoitsija sitä suoraan sanoi, kuulijoille kävi selväksi, että Krim vallattiin ja sitä seurannut patrioottinen hysteria luotiin kansan huomion kääntämiseksi pois kuihtuvan talouden ongelmista. Georgialta anastetun Etelä-Ossetian äskettäinen liittäminen Venäjään jatkaa samaa linjaa.

Miehet oli lähetetty Moskovasta uhkailemaan ja pelottelemaan kuulijoita.

He tekivät selväksi, että ellei Venäjän ”oikeutettuja vaatimuksia” Ukrainan suhteen hyväksytä, Venäjä voisi irtautua olemassa olevista kansainvälisistä sopimuksista ja vetäytyä muusta yhteistyöstä Yhdysvaltain ja EU:n kanssa terrorismin ja Isisin vastaisessa toiminnassa, Syyriassa, Iranissa ja Libyassa. Myös ydinaseiden käytön mahdollisuuteen vihjattiin.

Miten ovat puoluejohtajamme vaalikampanjassa suhtautuneet näihin asioihin?

Eivät mitenkään. He toistelevat vanhoja fraaseja, joiden mukaan mitään uhkaa ei ole, nykyiset ratkaisut palvelevat meitä hyvin eikä tarvetta uusiin arvioihin ole.

Kovin paljon muuta sanottavaa heillä ei tunnu olevan, minkä vuoksi he näyttävät jättäneen nämä ikävät asiat tasavallan presidentin murheeksi.

Tuoreessa taustamuistiossa tohtori Kristi Raik pohtii poliittisen johtajuuden ongelmaa Euroopan Unionissa. Hän toteaa, että liittokansleri Angela Merkelin nousu unionin kiistattomaksi ulkopoliittiseksi johtajaksi on vahvistanut unionia ja koitunut jäsenmaiden eduksi.

EU:n sopimuksissa ei kuitenkaan ole mainintaa siitä, että suurimman jäsenmaan johtaja voisi nousta tällaiseen asemaan. Lissabonin sopimuksen mukaan asema kuuluisi lähinnä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalle Donald Tuskille. Hän ei kuitenkaan ole siihen yltänyt, mutta on sen sijaan merkittävällä tavalla tukenut Merkelin toimintaa rakentamalla konsensusta jäsenmaiden johtajien kesken.

Samanlaista työnjakoa voisi käyttää, jos halutaan palauttaa selkeä johtajuus Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Näin valtiosäännön kirjaus, jonka mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, saisi uudenlaisen tulkinnan. Kuljettajan paikalle nousisi nyt kansan valitsema presidentti, jonka linjaukset eduskunnan valitsema pääministeri legitimoisi huolehtimalla siitä, että sekä hallitus että puoluejohtajat niitä noudattavat.

Mitä Venäjään muuten tulee, niin ulkopolitiikassa sitä ei pidä sen paremmin pelätä kuin vihata. Edellinen johtaa nöyristetyyn, jälkimmäinen konfliktiin. Kummatkin johtavat katastrofiin.

Avaa artikkelin PDF