Kylät kuntoon kaavoituksella
Vapise kaavoittajien oligarkia, asumisen vapaus tulee, Ilkka Hyttinen kirjoittaa. Kari Salonen Kuva: Viestilehtien arkistoSyrjäistä maaseutua ei kyetä näkemään hyvinvointimme ja kilpailukykymme lähteenä, jos sitä jatkuvasti verrataan keskuksiin, niiden resursseihin ja ominaisuuksiin.
On helppoa puhua keskittämisen puolesta; haasteellista sen sijaan on innovoida tapoja, joilla koko Suomen voimavarat saadaan hyödynnettyä.
Maaseutu voi toimia luovan toiminnan tilana ja innovaatioiden lähteenä. Tarvitsemme koko Suomen potentiaalin käyttöön ollaksemme kilpailukykyinen maa. Kilpailukykyinen Suomi tarvitsee paikallisia ja hajautettuja ratkaisuja.
Maankäytön tehtävänä on kaupunkirakenteen ja ympäristön sekä liikenteen ja yhdyskuntatekniikan kokonaisvaltainen kehittäminen, hallinta ja hoito.
Kaavoitus on suunnittelua, jolla määritellään, mihin tarkoitukseen ja miten maa-alueita kaupungissa käytetään.
Kaavoitus ja vahvistetut kaavat määrittävät maa-alueiden ja rakennettujen kiinteistöjen sallitut käyttömahdollisuudet. Kunnilla on alueillaan kaavoitusmonopoli. Maa-alueiden ja kiinteistöjen omistajat voivat myös vaikuttaa alueidensa käyttöön laadituttamalla esimerkiksi kaavaluonnoksia, tekemällä kaavoitus- ja kaavamuutosaloitteita, osallistumalla aktiivisesti kaavaprosesseihin sekä tekemällä maankäyttösopimuksia kuntien kanssa.
Kaavoitukseen liittyy usein edunvalvontatarpeita tulevien käyttömahdollisuuksien ja sitä kautta myös arvonmuodostuksen kannalta. Erityisesti yleiskaavoituksen seuranta ja aktiivinen vaikuttaminen jo kaavaprosessien alkuvaiheessa on tärkeä osa edunvalvontaa.
Kunta- ja kaupunkikeskuksissa korostuu suurempien maa-alueiden, arvotonttien ja rakennettujen kohteiden osalta oman tavoite-asettelun esilletuominen maankäyttöluonnoksina tai kohteen muutos- ja ideasuunnitelmina.
Haja-asutusalueiden vesistöjen rannoilla kunnat vastaavat rantayleiskaavojen laadinnasta. Maanomistajilla on myös oikeus laatia ranta-alueilleen rakentamista ohjaavia ranta-asemakaavoja. Kaava varmistaa rakentamismahdollisuudet pysyvästi ja nostaa ranta-alueen arvoa.
Kaavan laatii maanomistajan valtuuttamana pätevyyden omaava kaavan laatija. Ranta-alueen kaavoihin on yleensä mahdollista tehdä muutoksia samalla tavoin kuin muihinkin kaavoihin esimerkiksi tonttikohtaisia rakennus-oikeuden nostamisia tai rakennuspaikkojen sijaintimuutoksia.
Yksittäinen rakennuslupahakemus voidaan evätä vedoten siihen, että se ”haittaa tulevaa kaavoitusta”. Mutta kaikkia ei voida. Miksi kehittää pienempien kylien kaavoitusta, kun kirkonkylässäkin on myymättömiä tontteja. Niinkö?
Haja-asutusalueelle saattavat rakennusluvan saada vain ihmiset, joiden työ liittyy maaseutumaisiin elinkeinoihin. Muutama henkilö, kaupungin kaavoittajana tai elykeskuksessa, saattaa päättää, missä suomalainen saa asua.
Tiivistämisen perusteena kummittelee usein hiilijalanjälki. Mutta mihin tiiviyttä tarvitaan siinä tapauksessa, että talot tai kylät toimivat omalla lähienergialla?
Ympäristöministeri Ville Niinistö valtakunnallisessa kyläseminaarissa jokin viikko aiemmin puhui hyvin myönteisesti kyläkaavoista ja oli sitä mieltä, että ne pitäisi saada joka kylään.
Onko siis niin, että maaseudun tulevasta asumisesta päättävät Suomessa muutamat maaseutuvihamielisillä asenteilla varustetut keskityksen vartijat, lakiin ja ideologiaansa uskoen?
Mitä pitäisi tehdä? Tilanne on samantapainen suurten kaupunkien ulkopuolella, pahin ilmeisesti Pirkanmaalla ja itäisellä Uudellamaalla, mutta ei se hyvältä näytä Jyväskylän ympärilläkään.
Pitäisi perustaa rekisteri nettiin, johon kerätään kielteiset rakennuslupapäätökset, niiden perustelut ja perustelijat. Ja kiinnitetään asiaan mahdollisimman suurta julkista huomiota.
Ongelma on, että ihmiset ovat aina yksin suunnitelmansa kanssa. Siksi tarvitaan epäävien päätösten julkinen dokumentointi. Vapise kaavoittajien oligarkia, asumisen vapaus tulee!
Ilkka Hyttinen
Jämijärvi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
