Työtä vai elämää varten?

Työpäivä venyi pitkäksi, eikä iltaruuan kokkaaminen houkuttanut enää siihen kellonaikaan. Päätin pistäytyä paikallisessa kiinalaisravintolassa hakemassa sapuskaa.

Tilaukseni otti vastaan englantia puhuva nainen. Kainalossani oli vesijuoksuvyö, jonka olin noutanut postista. Siitä urkeni silmät avaava keskustelu.

Selitin naiselle, mikä moinen kapistus oli. Hän katsoi silmät pyöreinä, kun selitin vesijuoksun hauskuudesta ja hyödyllisyydestä, ja puuskahti väsyneesti: ”Teillä suomalaisilla on asiat todella hyvin. Teillä on harrastuksia ja lomia. Minun elämäni on vain työtä, työtä ja työtä.”

Kysyi, eikö hänellä ole lainkaan harrastuksia. ”Ei ole.” Entä pitääkö hän koskaan lomaa? ”Kyllä, kesällä hiljaiseen aikaan ravintola on kymmenen päivää kiinni. Silloin matkustamme johonkin. Se on hyvin tärkeää.”

En yhtään ihmettele, että nainen on uupunut. Elämä pyörii ja rytmittyy työn mukaan. Ravintola on auki aamupäivästä myöhään iltaan, viikon jokaisena päivänä.

Suppeaa elämänpiiriä rajoittaa entisestään kielitaidottomuus: edes päivän lehtiä ei voi lukea, kun ei ymmärrä. Ravintolassa asiointikin sujuu englanniksi, miten siinä suomea oppisi?

Itse vietän työpäiväni toimistossa tekemässä erään suuren sanomalehden liitettä. Minulla on vuoden aikana 52 vapaata viikonloppua, talviloma, kesäloma sekä useita arkipyhävapaita.

Koen olevani etuoikeutettu. Suomessa kaikki suomalaisetkaan eivät yllä samaan. Työaikalaki ei koske yrittäjiä, joihin myös maanviljelijät luetaan.

Kenelle viljelijä kirjoittaa ylityölaskun lehmän poikiessa yöllä? Kuka maksaa hälytyskorvaukset, kun kanalan ruokinta-automaatti hajoaa sunnuntai-iltana?

Apukäsien palkkaaminen kaikkine telli-velli-lellimaksuineen ynnä paperisotineen on turhan vaativaa ja kallista. Tämä aiheuttaa sen, että liian moni pienyrittäjä vaipuu työtaakkansa alle, palaa loppuun ja lopettaa.

Työnteon kiristyneet vaatimukset ja jatkuva riittämättömyyden tunne saavat monet työläiset unelmoimaan pienemmästä, omissa käsissä olevasta elämästä. Lakisääteiset lomat ja vapaat eivät enää riitä palautumiseen työstressistä.

Hidastaminen tai hienommin downshiftaus on tämän hetken trendi. Oravanpyörästä hyppelijät ovat nykyajan ihanneihmisiä, sankareita, jotka ovat uskaltaneet tehdä sen, mistä muut vain haaveilevat.

Monelle lehtihaastattelussa esiintyvälle hidastajalle tyypillistä on paitsi kyllästyminen urajohtoiseen elämään, myös korkea koulutus ja muhkeahko tilipussi. Hidastaminen on helppoa, kun sukanvarteen on jo kertynyt jotain.

Voiko pitkäaikaistyötön Masa haaveilla hidastamisesta? Entä ravintola-alan pätkätöillä elävä kolmen lapsen yksinhuoltaja Niina?

Ehkä he ovat jo nyt niitä todellisia hidastajia, minimillä eläjiä pakon vuoksi. Elämän laadukkuus on tosin hiukan kyseenalaista, jos täytyy koko ajan epätoivoisesti miettiä, mistä saisi raavittua kasaan ensi viikon ruokarahat.

Hidastajat haaveilevat usein elämästä maalla, siellä kun aurinko paistaa aina, ilma on puhdasta, järvet väikkyvät sinisinä. Naapurista voi aamuisin käydä hakemassa tuoreita munia ja lypsylämmintä maitoa.

Maalla asuvat ja työtään tekevät tietävät, että kolikolla on toinenkin puoli.

Jotta voisi tuottaa hidastajalle lypsylämmintä maitoa, nousee viljelijä aamuviideltä hoitamaan monikymmenpäisen karjan lypsyn ja ruokinnan. Hän tekee kylvö- ja puintiaikaan ympäripyöreitä päiviä. Hän käy jatkuvaa byrokratiasotaa tukihakemusten, tarkastusten ja mittausten takia.

Eikä se aurinkokaan aina paista. Paitsi silloin, kun pellot vaatisivat sadetta.

Samalla viljelijä tuottaa minulle, etuoikeutetulle hidastaja-haaveilijalle puhdasta, turvallista ja terveellistä ruokaa ympäri vuoden.

Ne, jotka natkuttavat ilmaisen rahan pumppaamisesta kuolevalle maaseudulle, tuskin suostuisivat itse työskentelemään vastaavin ehdoin ilman pyhä-, viikonloppu- ja ylityökorvauksia. Sillä mentaliteetilla, että osa palkasta pitää aina anoa ylemmältä instanssilta lomakerumban kera.

Taidan tästä lähteä vesijuoksemaan. Hitaasti.

stiina.hovi@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF