Vierailija Eläköön, kapinoivat kylät!

Kilometrien metsäinen taival ilman ainuttakaan asumusta ja lopulta yksinäinen pihapiiri.

Miksi joku haluaa asua näin syrjässä?

Entä pikkukaupunki syrjäseudulla? Pitkät matkat, vähäiset palvelut, vähän ihmisiä.

Ruuhka-Suomen näkökulmasta toivottoman syrjässä. Miksi ihmeessä kukaan haluaa asua siellä?

Ehkä joku ajattelee Suomesta

samalla tavalla: maailman

laidalla poloisen vähäväkinen, harvaan asuttu maa.

Sieltä omasta sontaluukusta katsoen toisten ratkaisut joskus ihmetyttävät. Miksi joku haluaa asettua asumaan syrjään, kauas naapureista ja palveluista, ja toinen kerrostaloasuntoon

keskelle ruuhkaa ja hälyä? Ketä metsäinen seutu Itä-Suomessa kiehtoo, jos voi asua merenrannalla? Tai miksi asua maalla, jos voi olla palvelujen äärellä, metropolin sykkeessä?

Julkisessa keskustelussa

toitotetaan aina silloin tällöin totuutena keskittämisen kiistämätöntä autuutta: säästöjä syntyy ja maailma pelastuu, kun ympäristön tuhoajat saatetaan sivistyksen pariin.

Suomella ei kuulemma joidenkin arvioiden mukaan ole varaa ylläpitää nykyistä infraa. Eli syrjäseudut on tyhjennettävä, sillä lapsia ei ole varaa kuljettaa kouluun tai vanhuksista huolehtia sinne matkojen

päähän.

Eikä viime päivien keskustelujen mukaan muun muassa puiden kuljetus metsistä tehtaisiin lisää jalostusastetta tai Suomen vientiä. Milloin suomalaisista on tullut niin ahdasmielisiä, että vain oma ratkaisu on oikea?

Maaseudun resurssit ja mahdollisuudet on näköjään kovin helppo unohtaa. Jopa maakuntien ihmiset nostavat toisinaan keskusteluun sen,

että kehittämistoimet tulee keskittää valtateiden läheisyyteen. Laaja maamme pitäisi hyödyntää vain osittain ja

jättää resurssit vajaakäytölle.

Siksipä seuraankin suurella

ilolla oman synnyinkyläni, Heinämäen, kehitystä. Kyläkoulu lakkautettiin vajaat kymmenen vuotta sitten, kyläkauppa jo

vuosia ennen sitä, mutta silti

alueelle on viime vuosina muuttanut runsaasti lapsiperheitä.

Yleisen käsityksen mukaan Heinämäen kaltaisen kylän

pitäisi olla toivottomassa

luisussa kohti kuolemaa, sillä

syrjässähän sen on; matkaa Pielaveden kirkonkylälle on reilut 10 kilometriä, Iisalmeen 45 kilometriä ja Kuopioon

80 kilometriä.

Silti nuoret perheet ovat

löytäneet juuri sieltä itselleen kodin. Osalla on juuret Heinämäessä, mutta joukossa on myös ilman aiempia siteitä

kylään löytäneitä. Asukkaiden ammattikirjo on laaja: maatalousyrittäjiä, opettajia, ensihoitajia, poliiseja, kampaajia, rekkakuskeja, kotiäitejä ja

eläkeläisiä.

Muuttaminen maaseudulle on tietoinen valinta. Vuodenaikojen erot, etäisyydet ja

palvelujen vähäisyys täytyy ymmärtää ennen muuttoa, mutta vastineeksi tuollakin kylällä on tarjolla rauhaa, tilaa, kauniita maisemia, ihania

ihmisiä ja turvallisuutta.

Jos haluaa yhteistä tekemistä, on toki oltava omatoiminen ja aktiivinen. Vuosittain soudetaan porukalla järven ympäri, pidetään uuden vuoden juhlat ja tietysti hirvipeijaiset. Kunnassa järjestetään yhdistysvoimin muun muassa iso kesätapahtuma Muikkuvestivaalit ja monenlaisia pienempiä

tapahtumia ympäri vuoden.

Elämän hallinnan tunne lisää tyytyväisyyttä ja hyvinvointia. Omatoimisuus ja aktiivisuus puolestaan lisäävät hallinnan tunnetta. Maaseudun omatoimisuus on siis hyvinvoinnin lisääjä.

Toisaalta julkisten rakenteiden on mahdollistettava asukkaiden aktiivisuus ja kannustettava ideoihin, eivätkä

kiitokset ja palkitseminen olisi

pahitteeksi. Usein hommat tuppaavat kaatumaan samojen toimijoiden niskaan, joten

toimijoiden jaksamisesta

huolehtiminen on tarpeen.

Eläköön, keskittämistä

vastaan kapinoivat kylät!

Avaa artikkelin PDF