vierasyliö Naiset ja lapset maailmanruokaturvan avainasemaan

Maatalous on ollut useimmissa maissa yhteiskunnallisen kehityksen lähtökohta. Riittävä ravinto on puolestaan inhimillisen kehityksen edellytys. Nämä seikat nousevat aina esiin niin maailmanlaajuisten kuin paikallistenkin kriisien yhteydessä, kuten äskettäin Filippiineillä.

Maailmanlaajuinen elintarvikekriisi koettiin viimeksi 2007–08. Markkinat ovat sen jälkeen normalisoituneet, mutta maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden hinnat ovat korkeammat kuin ennen kriisiä. Hintataso vaikuttaa köyhissä maissa miljoonien mahdollisuuksiin ruokkia perheensä.

Noin 840 miljoonaa ihmistä kärsii jatkuvasta ruuan puutteesta ja aliravitsemuksesta. Tämä on koko ihmiskunnan häpeäpilkku, koska jo vuosikymmeniä sitten riittävä ruoka määriteltiin keskeiseksi ihmisoikeudeksi.

Vaikka maataloustuotanto on kasvanut viime vuosikymmeninä yllättävän hyvin – nopeammin kuin maapallon väkiluku on lisääntynyt – nälänhädän voittamiseksi ei ole tehty riittävästi.

YK:n Elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO asetti 1996 tavoitteeksi aliravittujen määrän puolittamisen vuoteen 2015 mennessä. YK:n Vuosituhattavoitteet määrittelivät tavoitteeksi nälästä ja aliravitsemuksesta kärsivien osuuden puolittamisen tuohon mennessä. Miltä tilanne näyttää nyt, kun aikaa tavoitteen täyttämiseen on enää pari vuotta?

Nälästä kärsivien määrä ei tule puolittumaan, vaan alentunee 1990–92 tilanteeseen verrattuna ehkä 200–250 miljoonalla.

Kehitys on kuitenkin ollut lähes Vuosituhattavoitteiden mukainen. Nälästä kärsivien osuus voi puolittua, koska maapallon väkiluku on lisääntynyt vertailuajankohdasta kahdella miljardilla, 5,3 noin 7,3 miljardiin.

Kaikkialla kehitys ei ole ollut tavoitteiden mukainen.

Vaikein tilanne on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, jossa aliravittujen määrä on vuoden 1990 jälkeen tuntuvasti lisääntynyt. Siellä aliravittuja ja nälkää näkeviä oli 1990-luvun alussa noin 170 miljoona, eli kolmannes koko väestöstä. FAO:n tilastojen mukaan määrä oli noussut 2010-luvun alkuun mennessä jo 234 miljoonaan.

Aliravittujen osuus on kyllä alentunut Saharan eteläpuolisessa Afrikassakin. Se johtuu väestönkasvusta. Kun väestönkasvu on muualla hidastunut tai hidastumassa, Saharan eteläpuolisen Afrikan nykyinen lähes miljardin ihmisen väkimäärä nousee yli kahteen miljardiin 2040-luvulle tultaessa.

Afrikan väestön ruokkiminen ja ruokaturva on yksi ihmiskunnan suurista tehtävistä tulevina vuosina.

Parhaillaan valmistellaan YK:n kehitystavoitteita vuosille 2015–30. Jo nyt näkee, että kokemuksista on opittu. Tavoitteet ovat paljon kohdennetumpia ja yksilöidympiä kuin toistakymmentä vuotta sitten.

Nyt keskeisintä on lasten ravitsemuksen parantaminen. Akuutin nälänhädän ja kuolemanvaaran taustalle on jäänyt havainto, että lukuisten lasten kehitys jää vajaaksi heikon ravinnon vuoksi. Vauvat syntyvät äitien aliravitsemuksen vuoksi alipainoisina.

Sama jatkuu läpi elämän. Lapset eivät voi koskaan saavuttaa täysimääräisesti fyysisiä eivätkä ehkä myöskään henkisiä voimavarojaan. Seurauksena ei ole vain yksilöiden inhimillinen tragedia, vaan koko yhteisön kehityksen hidastuminen.

Ongelma on mittava. WHO:n mukaan ruuan ja aliravitsemuksen aiheuttamista kehityksen esteistä kärsii jopa 50–60 prosenttia köyhimmistä pikkulapsista. Vaikeimmat alueet sijaitsevat Etelä-Aasiassa ja Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Äitien rooli ruokaturvan ylläpitäjinä ja kohottajina on useimmissa kehitysmaissa ratkaiseva. Erityisen keskeinen naisten asema on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, missä naiset vastaavat 60–80 prosentista työstä ruoantuotannossa.

Perheiden varat ovat kuitenkin yleensä miesten hallinnassa. Mahdollisen ylijäämän myynnin hoitaa mies ja rahat jäävät miehen käyttöön. Myös koulutus ja muut palvelut ovat paremmin miesten saatavilla.

Naiset omistavat Afrikassa viljelymaasta vain muutamia prosentteja. Heille oikeus maahan on vain käyttöoikeutta, ei omistusoikeutta. Kun miespuolinen sukulainen kuolee, maa siirtyy toiselle miespuoliselle sukulaiselle, ei esimerkiksi vaimolle. Tämän seurauksena nainen saattaa jäädä kokonaan ilman toimeentuloa.

Naisten vajavainen oikeus omistaa ja periä tuotannontekijöitä, harjoittaa jatkojalostusta, saada lainaa sekä neuvontaa ja muita palveluja, on heikoin lenkki Afrikan ja muiden köyhien alueiden maataloudessa.

Kyse on vallitsevasta kulttuurista, mutta myös tietämättömyydestä ja asenteista. Esikuvat ja esimerkit ovat ehkä nopein tapa muuttaa tilannetta.

Naisten asema korostuu, kun miehet muuttavat yhä useammin kaupunkeihin tai ulkomaille paremman toimeentulon perässä. Kyse ei ole yksin ruokaturvasta, vaan myös toimeentulosta.

Naisviljelijöiden tilanne on myös tasa-arvokysymys. Naisilla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa elintarvikkeiden tuotannon, jalostuksen, jakelun, kaupan sekä ruuan valmistuksen kehittämiseen. Naisten tulisi voida osallistua täysivaltaisesti päätöksentekoon.

FAO:n ja Maailmanpankin arvioiden mukaan maanviljelyn tuottavuus nousisi köyhissä maissa kymmeniä prosentteja, jos naisilla olisi tasavertaiset toimintamahdollisuudet.

Tuottavuuden nousulla on välitön vaikutus aliravittujen määrään sekä välillinen vaikutus kunkin maan talouteen. Kohentuva talous alentaa puolestaan äärimmäistä köyhyyttä. Heikko ruokaturva ja äärimmäinen köyhyys ovat kehityksessä kolikon kaksi puolta.

Kehittyneiden maiden antamalla avulla voi olla ratkaiseva vaikutus aliravitsemukseen. Tämä ymmärretään Suomessakin nyt paremmin kuin 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Nyt kun elintarvikemarkkinoiden tilanne on vakaampi, ruokaturvan merkitystä ei pidä unohtaa. Huomio tulee kohdistaa syntyvien ja pienten lasten aliravitsemuksen poistamiseen maailmasta.

LEENA KOIVISTO

KALLE LAAKSONEN

Koivisto on projektikoordinaattori Ajatuspaja e2:ssa ja Laaksonen on ekonomisti.

Avaa artikkelin PDF