Nuukahtanut ruusu
Demarit rypevät syvällä. Historiallisen syvällä, viime viikon puoluekannatusgallupit osoittavat. SDP:n kannatus on pudonnut 15 prosenttiyksikköön, kaikkien aikojen alhaisimmaksi.
Syitä ahdinkoon haetaan päivänpolitiikan pintakuohuista. Ylileveä hallituspohja, rahaministerin salkku taloudellisesti raskaina aikoina, ideologisesti epäsuotuisa yhteistyö kokoomuksen kanssa… Demarien itsensä kuulee toisinaan väittävän, että politiikan sisällöissä kaikki on kunnossa. Ongelma olisikin puutteellisessa viestinnässä.
Demarien ongelmat ovat rakenteellisia. Jos halutaan kriittisesti pohtia syitä puolueen rämpimiseen murheen laaksossa, on katsottava pintaa syvemmälle.
SDP syntyi aikoinaan modernisaation, yhteiskunnan teollistumisen ja kaupungistumisen pyörteissä. Syntyi suuri työväenluokka, jonka edunvalvontaan raskaan mittaluokan massapuolue oli omiaan. Teollisessa Suomessa SDP saavutti vuosikymmenten valtahegemonian. Puolue oli yhtäjaksoisesti eduskunnan suurin ryhmittymä vuosina 1966–1987 ja vielä kahdesti 1995 ja 1999.
Ajanjakso 1960-luvulta 1980-luvulle oli niin kutsutun hyvinvointivaltioprojektin kulta-aikaa. Demarit tavoittelivat teollistunutta ja kaupungistunutta yhteiskuntaa, jossa talouskasvun hedelmiä jaetaan julkisen sektorin kautta yhteiseksi hyväksi. Vastinparina demarien yhteiskuntapoliittiselle visiolle oli maalaisliitto-keskustapuolue, jonka kautta suomalainen hyvinvointiyhteiskunta sai alueellista ja yksilöllistä syvyyttä.
SDP teki työnsä varsin hyvin. Tavoitteista valtaosa oli jo toteutunut 1980-luvulla. Puolueen vahva historiallinen kädenjälki näyttääkin muodostuneen rasitteeksi nykydemareille.
2000-luvulla SDP:stä on tullut jarrupuolue. 1980-luvun rakenteista pidetään kynsin hampain kiinni, vaikka maailma ympärillä on muuttunut. SDP puolustaa saavutuksiaan, kuten ansiosidonnaisuuksia, jopa siinä määrin, että perusturvan kohentamiseen ja tilkkutäkkimäisen sosiaaliturvan yksinkertaistamiseen tähtäävät reformit ammutaan alas.
SDP näkee itsensä työn puolueena. Nykyään työmarkkinat ovat pirstaleiset ja pätkätöiden täyttämät. Vuosikymmenten mittaiset yhtenäiset työsuhteet käyvät yhä harvinaisemmiksi. Demarien politiikka rakentuu mitä syvimmin perinteisen tehdastyön normin kautta, eikä muuttuvan työelämän tarpeita tunnisteta.
Samalla peruskannatus rapautuu, kun perinteiset teolliset työpaikat kaikkoavat maasta. 2010-luvulla jylläävä teollinen rakennemuutos osuu eniten juuri demareihin.
Peruskannatuksen sulaessa olisi hankittava uutta. Nuoriso kuitenkin vierastaa demareita. Nuoret duunarit samaistuvat perussuomalaisiin tai keskustaan, koulutettu kaupunkilaisnuoriso kokoomuslaiseen juppiuteen tai punavihreään maailmanparannukseen. Punavihreät vaihtoehdot ovat vasemmistoliitto ja vihreät. Demarit jauhautuvat väliin.
Aatetta ei ole päivitetty nykypäivän haasteita vastaavaksi, ja se alkaa näkyä. SDP:n olisi kyettävä irrottautumaan 1980-luvulta muuttumatta kokoomukseksi ilman yrittäjyyttä, kuten lipposlaisella 90-luvulla oli käymässä.
En vielä soittaisi sosiaalidemokratian kuolinurkuja, mutta aatteellisen syväkynnön aika tovereilla on nyt, jos koskaan. Demarit pystyvät mahdollisesti taas nostamaan kannatustaan, etenkin jos perussuomalaiset sidotaan kuluttavaan hallitusvastuuseen. Merkittävänä pelaajana puoluekartalla säilyminen edellyttää kuitenkin kestävää yhteiskuntapoliittista näkemystä, joka on päivitetty ajan tarpeita vastaavaksi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
