Pitää olla mahdollisuus valita
Mietin ajellessasi Espoosta työviikon jälkeen kotiinpäin Sauvoon, miten onnekas olenkaan saadessani asua juuri näin: maalla metsän ja peltojen keskellä, meren äärellä ja että voin silti tehdä haluamaani työtä kaupungissa.
Missä mahtaakaan viipyä kaksoiskuntalaisuus. Meitä on paljon, jotka sitä käytännössä olemme, ja valokuitukaapeliverkon laajentuessa lukumäärämme taitaa vaan kasvaa.
Hämmästys oli suuri, kun Hesarissa oli nuoren naisen kirjoitus (HS 13.10.), jossa otettiin voimakas kanta maaseudun turvattomuuteen naiselle.
Ensi reaktio oli tietysti, että eihän se nyt hyvänen aika noin yksinkertaista ole. Olen totta totisesti istunut Delhin ruuhkassa taksissa, kun pienet kerjäläistytöt painavat nenänsä litteäksi ikkunaan ja ojentelevat käsiään ja huutavat jotakin, mitä en kuule hyvin eristettyjen ikkunoiden läpi. Sen verran ymmärrän, että he eivät huuda: täällä on turvallista.
Toisaalta, kävellessäni Tapiolan keskustassa koin illan pimeydestä huolimatta oloni tosi turvalliseksi, asiaa sen kummemmin edes ajattelematta.
Totuus on kuitenkin myös, että samalta alueelta varastettiin peräkärryni elokuun hämärtyessä – ei meiltä maalla ole koskaan mitään varastettu.
Asiat eivät ole mustavalkoisia, mutta olen itsekin ollut nuori, jolloin mielipiteet ovat ehdottomasti joko tai.
Ihmisen turvattomuutta, väärin kohtelua ja pahoinvointia on lähes aina paikasta riippumatta todistamassa joku, joka saattaa sulkea silmänsä eikä välitä. Meidän kaikkien paras turva on, kun avaamme silmämme, katsomme mitä edessämme on ja puutumme asiaan. Se vaatii rohkeutta ja välittämistä.
Maaseutu tai kaupunki, tietämättömyys ja oppimattomuus ovat tae kapeakatseisesta suvaitsemattomuudesta, eikä minkään sortin yksipuolinen näkökulma vie asioita eteenpäin.
Pienen maaseutupaikkakunnan yhteisöllisyydessä on paljon opiksi otettavaa. Koska olen itse maalta lähtöisin, kaupungissa asunut ja maalle palannut, olen osallistunut moniin pohdintoihin siitä, miten kaupungeissa voitaisiin saada aikaan samanlainen helppous mennä sisään yhteisten asioiden hoitamiseen ja yhteiskunnan palvelurakenteisiin.
Miten kaupunkeihin saataisiin kaikkien nuorten vanhempien arvostama jatkuvuus päivähoitajien, neuvolahenkilökunnan ja kouluterveydenhoitajien suhteen. Ja monta muuta asiaa, jotka maaseudun lähipalveluissa ovat itsestäänselvyys. Keskittämällä kaikki suuriin yksikköihin tämä ei onnistu.
Maaseudun Tulevaisuuden pääkirjoituksessa (12.10.) todettiin, että ”Ihmiset viihtyvät hyvin maaseudulla”. Sekin on totta vain joillekin ja vain tilastollisina keskiarvoina.
Kaikki eivät viihdy maaseudulla, vaan osa kokee sen pelottavaksi ja ahdistavaksi, syksyn pimeys voi olla liikaa ja oopperat ja teatteriravintolat liian kaukana, yhteisöön kuuluminen itsessään ahdistaa, ei haluta edes tervehtiä naapuria puhumattakaan osallistumisesta pihatalkoisiin.
Mutta kuten artikkeli toteaa, vastakkainasettelu on turhaa – paras on jos suomalaisilla on valinnan mahdollisuus, ja välitämme toisistamme.
Minulla on ystäviä, jotka eivät voisi kuvitellakaan asuvansa kehäykkösen ulkopuolella. Olemme olleet vuosien varrella monista asioista kiivaasti ja herttaisen eri mieltä, mutta en muista että olisimme koskaan kyseenalaistaneet toistemme valintaa asuinpaikan suhteen. Kyläilläänkin ahkerasti.
Päivi Manninen
Sauvo/Espoo
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
