Moskovan ex-suurlähettiläs muuttaisi presidentin aseman edustukselliseksi – hallitus vastaisi koko ulko- ja turvallisuuspolitiikasta
Hannu Himanen katsoo, ettei Suomella voi olla välittäjän roolia Venäjän ja lännen välissä.
Kirjassaan Hannu Himanen katsoo presidentin valtaoikeuksien käytännössä vahvistuneen presidentti Sauli Niinistön toimikausien aikana, vaikka muutoksia lakiin ei ole tehty. Kuva: LEHTIKUVA / Heikki SaukkomaaSuomen entisen Moskovan-suurlähettilään Hannu Himasen mielestä perustuslakia pitäisi muuttaa siten, että parlamentaarisessa vastuussa oleva hallitus vastaisi täysimittaisesti myös ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tasavallan presidentti olisi siten jatkossa edustuksellinen valtionpäämies.
Himanen perustelee torstaina ilmestyvässä kirjassaan Missä enkelitkin pelkäävät (Docendo) kantaansa sillä, että nykyinen ulkopolitiikan kaksipäinen johtajamalli hankaloittaa nykyisellään sekä presidentin että pääministerin työtä.
"Sen seurauksena niin pääministeri Eurooppa-neuvostossa (EU:n huippukokouksissa) kuin myös presidentti Naton huippukokouksissa on vajavainen toimija”, Himanen kirjoittaa.
Hänen mukaansa tämä ei ole omiaan edistämään Suomen edun mukaista EU:n ja Naton yhteistyön kehittämistä myös kovan turvallisuuden ja puolustuksen kysymyksissä. Perustuslakiaan uudistamalla Suomi myös asettuisi Himasen mukaan kaltaistensa eurooppalaisten demokratioiden valtavirtaan.
Kirjassaan Himanen katsoo presidentin valtaoikeuksien käytännössä vahvistuneen presidentti Sauli Niinistön toimikausien aikana, vaikka muutoksia lakiin ei ole tehty. Niinistö on pitänyt Himasen mukaan tiukasti kiinni ulkopolitiikan päätösvallastaan ja ollut ajoittain valmis ulottamaan toimiaan myös muodollisten valtuuksien ulkopuolella, esimerkiksi koronapandemian aikana.
Hallitukset toinen toisensa jälkeen eivät juuri osoittaneet harrastuneisuutta tai kiinnostusta ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoitoon.
Päävastuun presidentin vallan laajentumisesta on Himasen mukaan kantanut muu suppea poliittinen eliitti ja erityisesti hallitukset, jotka toinen toisensa jälkeen eivät juuri osoittaneet harrastuneisuutta tai kiinnostusta ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoitoon. Tätä Niinistö käytti Himasen mukaan "maksimaalisesti hyväkseen".
”Tällaisilla hallituksilla ei ollut edellytyksiä eikä pätevyyttä huolehtia perustuslaillisesta tehtävästään johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa presidentin kanssa, vaan ne olivat jättäneet Niinistölle runsaasti liikkumatilaa”, hän kirjoittaa.
Himasen mukaan tilannetta ei muuttanut edes pääministeri Sanna Marin (sd.), joka torjui Niinistön ehdotuksen "koronanyrkistä" ja otti muutaman kerran kantaa ulkopolitiikkaan ilman sopimista asiasta ennakkoon presidentin kanssa.
Himanen kääntääkin kirjassa Niinistön useasti toistaman lempivertauksen Venäjästä kohti presidenttiä itseään.
"Hän täytti tilansa: kasakka otti sen, mikä löysästi lojui.”
Useiden peräkkäisten hallitusten ulkopoliittinen epäpätevyys yhdessä Niinistön suuren henkilökohtaisen suosion kanssa on johtanut Himasen mukaan näköharhaan siitä, että ulkopoliittinen vallanjako toimii hyvin, jos ei teoriassa niin ainakin käytännössä.
Perustuslain 93. pykälän mukaan "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa." Samassa pykälässä todetaan, että EU:ssa tehtävistä päätöksistä vastaa valtioneuvosto. EU:n huippukokouksissa Suomen edustaa aiheesta riippumatta pääministeri, ei presidentti.
STT ei tavoittanut Niinistöä kommentoimaan asiaa.
Suomen linjana pysyi helmikuuhun 2022 saakka olla Venäjälle hyvä naapuri.
Vuosia 2020–23 käsittelevässä kirjassaan Himanen käy läpi myös Suomen idänsuhteiden kehitystä ja nopeaa käännöstä Natoon Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan. Hänen tulkintansa mukaan Suomen linjana pysyi helmikuuhun 2022 saakka olla Venäjälle hyvä naapuri.
"Niinistön johdolla Suomen poliittinen eliitti ajatteli, että Suomen ja Venäjän suhteet voidaan eristää maailmanpolitiikan turbulenssista erilliseksi rauhan saarekkeeksi, vakaaksi miniversumikseen”, Himanen kirjoittaa.
Vaikka Suomi oli ollut EU:ssa jo liki 30 vuotta ja kylmä sota oli kaukana takana, Himasen mukaan Suomessa kuviteltiin sitkeästi, että "lännen ja Venäjän välissä olisi Suomen mentävä rako".
Varovaisuus Naton suhteen ei rajoittunut vain poliitikkoihin. 19. joulukuuta 2021 julkaistussa Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin, että "Suomen ei ole syytä muuttaa linjaansa" ja että "Nato-jäsenyyden valmistelu lisäisi epävakautta".
"Lehti ehdotti -- liittoutumisen mahdollisuuden jäädyttämistä tilanteessa, jossa jännitys on noussut ja ennustettavuus heikko. Silloinhan toimittaisiin juuri niin kuin Venäjä halusikin Suomen toimivan”, Himanen hämmästeli.
Nato-jäsenyydestä puhuminen oli niin varovaista, että kun Niinistö uudenvuodenpuheessaan otti esiin Venäjän aiemmat "ukaasit" ja vastasi niihin kertaamalla Suomen aiempia linjauksia mahdollisuudesta hakea Nato-jäsenyyttä, puhe sai valtavasti huomiota ja sitä jopa" ylitulkittiin".
"Taitavasti Niinistö otti hankalassa tilanteessa pienen mutta juuri sopivan askeleen eteenpäin. Pienikin perääntyminen olisi jähmettänyt tilanteen ja merkinnyt Nato-option lässähtämistä”, Himanen kirjoittaa.
”Prosessi eteni sammutetuin lyhdyin, kun presidentistä alkaen koko johto oli visusti hiljaa omasta Nato-kannastaan.”
Himanen kannatti Nato-jäsenyysprosessin aloittamista, vaikkei hän itsekään Venäjä-tuntijana uskonut vielä vuodenvaiheessa 2021–22 Venäjän lopulta hyökkäävän Ukrainaan.
Kun sota sitten alkoi, ei Suomen valtiojohdolta saatu pitkään aikaan selkeitä kannanottoja Nato-jäsenyyteen. Niinistön pikavauhtia järjestynyt vierailu Valkoiseen taloon maaliskuussa tuotti tulokseksi vain sen, että oli sovittu "prosessimuotoisesta" turvallisuusyhteistyön kehittämisestä.
"Kansalaiset joutuivat olettamaan, että ”prosessimuotoinen” eteneminen tarkoitti Nato-jäsenyyden valmistelua. Prosessi eteni sammutetuin lyhdyin, kun presidentistä alkaen koko johto oli visusti hiljaa omasta Nato-kannastaan”, Himanen kirjoittaa.
Hän olisi kaivannut "johtajuutta ja vastuunkantoa", mutta hiljaisuutta selitti osin presidentin auktoriteettiasema.
"Kun presidentillä on ylivertaisen vahva asema ulkopolitiikan johtamisessa ja hän välttää puhumista, muidenkin on vaikea ottaa julkisesti kantaa.”
Pallottelu jatkui vielä huhtikuussa 2022, kun valtioneuvoston antoi eduskunnalle ajankohtaisselonteon "turvallisuusympäristön muutoksesta". Siinä arvioitiin mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksia, vaikka valtaosa kansasta ja puolueista kannatti jo jäsenyyden hakemista.
”Ei ole syytä elätellä harhaluuloja siitä, että Suomi sen paremmin kuin koko länsikään voisi jotenkin vaikuttaa Venäjän kehitykseen.”
Kuurupiilo loppui 12. toukokuuta, kun Niinistö ja Marin ilmoittivat kannattavansa Nato-jäsenyyden pikaista hakemista.
Kaikesta kritiikistä huolimatta ja hieman ristiriitaisesti, Himanen myös kehuu jäsenyysprosessia.
"Natoon liittymistä voi pitää onnistuneena hankkeena, jonka valtionjohto vei läpi sujuvasti ja tehokkaasti -- Demokratian näkökulmasta jäsenyyshankkeen toteuttaminen ei juuri jättänyt toivomisen varaa”, hän kirjoittaa.
Himasen mukaan on lopulta määritelmäkysymys, oliko Suomi keväällä 2022 itsenäinen toimija vai sopeutuiko se muuttuneeseen tilanteeseen pakon edessä kuten monesti aiemminkin.
Kirjan kirjoitushetkellä Niinistön seuraajaa ei ollut vielä valittu. Hänen työsarkaansa Himanen raamittaa seuraavasti.
"Maaliskuussa 2024 aloittavan Suomen seuraavan presidentin on syytä totutella ajatukseen, ettei hän tapaa Vladimir Putinia virkakautensa aikana. Ei ole myöskään syytä elätellä harhaluuloja siitä, että Suomi sen paremmin kuin koko länsikään voisi jotenkin vaikuttaa Venäjän kehitykseen. Suomella ei myöskään voi olla välittäjän roolia Venäjän ja lännen välissä, eikä se enää ole harmaalla vyöhykkeellä eikä Venäjän etupiirissä.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
