perjantaivieras Alkukyläfunktionaalisesti selitettynä
Varoitus: seuraavassa luet tiukkaa tekstiä ja sivistysanojakin.
Aloitetaan konkreettisesti paikasta. Jokainen paikka maailmassa eroaa toisista. Se on omanlaisensa. Toisekseen, jokainen paikka maailmassa on yhtä arvokas, esimerkiksi sopimusteoriassa. Kolmanneksi, koska maapallo on sanan mukaisesti pallo eli globus, on jokainen paikka pallolla ”maailman keskipiste”.
Asuminen, rakentaminen ja elävän luonnon hoito perustuu paikkoihin. Esimerkiksi arkkitehtuuri on olemassa olevien paikkojen kunnioittamista ja näistä paikoista inspiroitunutta tai johdettua uusien paikkojen luomista. Kesämökki on tyypillisesti tällainen luontopaikan ja kulttuuripaikan jalostettu hybridi.
Ihmisen biologiassa paikka on reviiri ja luonnonsuoja, josta voi ”nähdä tulematta nähdyksi”. Tällaisessa paikassa on kaksi mentaaliulottuvuutta: juuret ja vapaus. Visualisoituna paikka on eräänlainen enclosure, oviaukollinen suojakupu.
Olemme tottuneet kutsumaan vapautta antavaa suojaa taloksi. On olemassa optimaalisten talonpaikkojen järjestelmä, jossa luonto ja kulttuuri yhtyy. Tämä viimeinen lause on yhä pätevä talonpoikaisten arvojen allekirjoitus ja credo.
Useat lähekkäiset talot muodostavat kylän. Voimme vähän kikkaillen sanoa, että kylä on paikkojen paikasto. Kylä itsessään on siis ekologinen käsite; yleistettynä toisiinsa liittyvien paikkojen käyttöjärjestelmä.
Tämä kylä-paikasto on laajempi alue, sanoisimmeko latinalaisittain ”terra”. Se muodostuu alun perin ekologisista julkishyödykkeistä, mutta rakentuu asumishistorian kautta pieninfraksi. Kylän alkuperäisen koon on alun perin määritellyt kävelijän edestakainen kulku, kuten ranskalainen Elisee Reclus on esittänyt.
Asut pisteessä A, kävelet pisteeseen B ja teet siellä jotain ja palaat tekemiset tehtyäsi pisteeseen A. Kylä eli paikasto ja kaikki siitä seuraava on jalankulkijan kävelypiirin kokoinen.
Suomalainen 1900-luvun alun kansakoulujärjestelmä perustui lain mukaan siihen, että koulua käyvät lapset joutuivat kävelemään maksimissaan viisi kilometriä kouluun ja toiset viisi takaisin.
Vaikka paikallisuudesta puhutaan kylän kautta, tämä kaikki pätee kaupunkeihin. Myös kaupunki, tämä urbaani, muodostuu samalla tavalla paikoista. Ero on vain siinä, että kaupunki on paikkojen tihentymä kolmessa ulottuvuudessa ja kaupunkitilassa paikat menevät päällekkäin.
Kylän ja kaupungin sosiaalinen ero on siinä, että kyläläiset tietävät olevansa toistensa kanssa tekemisissä huomennakin ja ottavat sen käyttäytymisessään hienovaraisesti huomioon. Kaupungin eksistentiaalinen lähtökohta on aleatorinen sattuma. Ihmiset olettavat, etteivät koskaan enää tapaa sitä ihmistä, jonka nyt kadun vilskeessä kohtaavat. Kylässä jokainen on joku.
Koska kylän paikallisuus on kiinteää, ihmiset auttavat luontaisesti toisiaan vastavuoroisuusperiaatteen mukaan. Kun autan talvisella tiellä ojaan ajanutta naapuria, tiedän itse tulevani joskus jossain toisessa asiassa autetuksi. En oleta, että auttaja olisi juuri tuo naapuri.
Kylässä ”hyvä kiertää”, koska kylällä on maantieteelliset rajat ja yhteinen kohtalo. Tehty hyvä teko ei siis katoa anonyyminä, köyhdyttävänä säteenä johonkin kauas kylmään avaruuteen vaan pysyy kylän lämpövoimana.
Vastavuoroisuuden tehoperiaate on sitten nimeltään talkoo. Se on vasarakirveskansan Liettuasta tuoma innovaatio 5 000 vuotta sitten. Se oli tapa rakentaa pylväsrakenne -taloja porukalla.
Moderni kylä ei enää muodostu paikoista eikä taloista, vaan yksilöityneistä ihmisistä. Tapana ei siis ole latistava sosiaalinen normeeraus sen mukaan ”mitähän muut ihmiset sanoo”, vaan oletuksena on persoonallisuuksien ja individien salliminen, koska se on koko kylän etu. Jatketaan tästä ensi kerralla.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
