Vierailija Energiapolitiikka tarvitsee selkeän suunnan

Käärmeen selkäranka

katkeaisi, jos se seuraisi

Suomen energiapolitiikan kurssia viime vuosilta. Niin

sekavaa on toiminta ollut.

Kuitenkin energiapolitiikan roolin tulisi korostua mitä

hankalampiin olosuhteisiin mennään. Näköpiirissä ei ole ainakaan helpompia aikoja.

Huonompina aikoina on Suomessakin tehty hyviä energiapoliittisia päätöksiä. Mitä

parempia aikoja olemme sitten eläneet, sitä sekavammaksi on tilanne mennyt. Sodan jälkeen päätettiin turvata ruokaomavaraisuus laitoksella, joka tuottaa lannoitetyppeä hakkeesta, siis uusiutuvasta energiasta.

Tämä on ajatus, joka vasta

nyt on nousemassa uudelleen keskusteluun niin Kalifornian

luomupiireissä kuin Ruotsin maataloustutkijoidenkin kirjoituksissa. Molemmat ovat autuaan

tietämättömiä siitä, että elintarvikepula aikanaan synnytti Suomessa tällaisen ratkaisun.

Lämmön ja sähkön yhteistuotanto on toinen suomalainen jokseenkin ainutlaatuinen pulan

pakottama ratkaisu. Se piti meidät pitkään energiatehokkuuden kärkimaana. Ehkä liiankin

pitkään, koska meille on jäänyt

luulo, että olemme jotenkin erinomaisia näissä asioissa.

Kolmas samansuuntainen, mutta jo kyseenalaisempi

ratkaisu oli ydinvoimapolitiikkamme 1970-luvulla.

Siinä jouduttiin taiteilemaan idän ja lännen painostuksessa,

mutta ratkaisu oli taas luokassaan kärkisuoritus: Loviisaan

tilatusta neuvostolaisesta ydinvoimasta suomalaiset insinöörit tekivät maailman tehokkaimman laitoksen. Oltiin ydinvoimasta mitä mieltä hyvänsä, suoritus on enemmän kuin

hatunnoston arvoinen.

Ruotsista tilattuun Asean laitokseen liittyi siihenkin

monenlaista koplausta, esimerkiksi Kone Oy:n määräysvallan ostaminen Wallenbergeilta

takaisin Suomeen.

Menestyksen huumassa energiapolitiikan johtoajatus tuntuu kuitenkin kadonneen.

Olkiluotoon on rakennettu ydinvoimalaitosta, eikä kukaan vieläkään tiedä milloin laitos valmistuu tai mitä se maksaa.

Fennovoiman Pyhäjoen

hankkeeseen on jotenkin jääty koukkuun. Kukaan ei tiedä

rakennetaanko sitä, vai halutaanko sitä ylipäänsä ollenkaan. Fortumin rooli Suomessa ja

Venäjällä on epäselvä.

Kotimainen uusiutuva hake on korvattu tuontikivihiilellä suomalaisen ohjauspolitiikan seurauksena, tuulivoiman

rakentaminen on loppunut

kokonaan. Pääkaupungin

lämpö ja sähkö tuotetaan enimmäkseen ydinvoimalla

ja fossiilisilla polttoaineilla, kuten hiilellä ja niin edelleen.

Pitäisikö asettaa päämäärät ja niiden mukaiset keinot

uudestaan? Itse ehdottaisin seuraavaa: päästöttömyys ja omavaraisuus ovat tärkeimmät tekijät energian tuotannossa

ja käytössä. Niihin päästään säästämällä ja uusiutuvilla

energialähteillä. Energiasäästöjä kansantalous saakin energiavaltaisen teollisuuden vähin erin jättäessä Suomen. Sekin teollisuus pitäisi korvata jollain muulla.

Toisaalta yhteiskunta käyttää

sähköä aina vaan enemmän. Lopputulemaa ei kukaan osaa arvioida. Kun tiedämme että liikenne on suurin fossiilisen polttoaineen syöjä, pystymmekö siirtymään esimerkiksi

sähköautoihin ilman uutta ydinvoimaa? Olemmehan jo nyt sähköntuoja.

Yksi kotoinen realistinen ratkaisu siirtyä päästöttömään tai jopa entistä enemmän hiiltä sitovaan liikennepolttoaineeseen on biokaasu.

Jos biokaasu tuotetaan

nurmesta sitomalla samalla vaikkapa puunjalostusteollisuudesta saatua ylijäämähiiltä takaisin maaperään, voi

autoilun hiilitase parantua

yllättävästi. Samalla voitaisiin parantaa maaperän kuntoa

siten, että päästöt vesistöihin vähenevät ja sadot kasvavat.

Kun EU tuntuu vaativan yhä suurempia nurmipinta-aloja Suomelta, tässä olisi yksi tapa hyödyntää tilanne.

Ilkka Herlin

filosofian tohtori,

Elävä Itämeri -säätiön puheenjohtaja

ilkka.herlin

@cargotec.com

Avaa artikkelin PDF