Ilo ilman viinaa, onko sitä?

Nyt tartun aiheeseen, jonka tiedän jo ennakkoon aiheuttavan närästystä. Alkoholin käyttö on modernissa Suomessa yhä tabu. Sanoit niin tai näin, aina menee väärin.

Viinanjuonti kuuluu suomalaisen

kansalaisoikeuksiin. Siitä ei ole soveliasta puhua, koska silloin puuttuu toisen yksityiselämään. Se on siten sukua uskonnolliselle ja poliittiselle vakaumukselle sekä sille, mikä on toisen varallisuus.

Palasin juhannuksena kotiin vuorotteluvapaalta, jonka vietin Englannissa opiskellen. Osallistuin toimittajavaihtoon, jossa opin tuntemaan ihmisiä eri puolilta maata.

Eurooppalaisten toimittajien kesken tavattiin mennä kävely- tai pyöräretkelle

ja ohessa poikettiin joskus lasilliselle.

Kun ruokailtiin yhdessä, sen osana

nautittiin vähän viiniä tai olutta. Yleensä

perjantain viimeisen luennon jälkeen mentiin raatimaan viikon antia parille.

Aika samanlaista kuin kotona siis.

Koska yliopistomaailmassa oltiin,

joskus luennon järjestäjä tarjosi ”virvokkeita”. Tarjoilu päättyi aina kahteen tai kolmeen kierrokseen.

Alkoholin kulutus ei ollut suinkaan yhdessäolon edellytys, ainoastaan sivuosa – vaikkakin tilaisuuksia oli säännöllisesti. Hauskaa ja hyviä keskusteluja oli humaltumatta.

Oma lukunsa olivat nuoret brittiopiskelijat. Päästyään kotoa pois he näyttivät

juhlivan juuri yhtä railakkaasti kuin suomalaiset: sillä erotuksella, että

Suomessa siten juovat jo alaikäiset.

Aasian ja Afrikan kulttuureista tuleville länsimaiset juomatavat osoittautuivat ristiriitaisiksi: osa heistä juo

jonkin verran, osa ei lainkaan, harvempi todella reippaasti muutoin kuin satunnaisesti juhlissa.

Sain sen kuvan, että perhettä tai ystäviä tavataan mieluummin kodeissa kuin ravintolassa. Tämä näyttäisi edelleen koskevan naisia enemmän kuin miehiä ja kaikkein selvimmin musliminaisia.

Suomalainen tasa-arvo on ihailtua. Mutta se, että nainen ottaa samaan tahtiin miesten kanssa, on eurooppalaisittainkin outoa. Moni suomalainen nainen peittoaa harjoituksen ansiosta alkoholin kulutuksessa muiden kulttuurien miehet.

Yllä olevalla pohdiskelulla en halua osoitella sormella. Kaappijuoppoja

löytyy kaikista maista.

Rupesin silti pohtimaan suhdettani alkoholiin: mikä siinä on niin hauskaa?

Keski-iän rajapyykillä terveystarkastuksessa pyysin jo muutama vuosi sitten terveydenhoitajaa tekemään minulle kyselytestin, joka kertoo juomatottumuksista. Siinä voi helposti kaunistella, mutta päätin olla ihan rehellinen.

Baarissa kävin erittäin harvoin. Meillä on kotona niin avattuja kuin täysiä

pulloja, joten juomisen rajaaminen ei siinä mielessä ollut ongelma. Huomasin silti, että vaikka alkoholi ei hallitsekaan elämääni, turhan tutuksi se oli tullut.

Naiselle suositettu 15 annosta viikossa kolisi usein. Jos ei muuta, oli turha

toivoa laihtuvansa, vaikka söin terveellisesti ja liikuin säännöllisesti.

Vuorotteluvapaalla oli hyvä muokata elintapoja ainakin hitusen. Nestettä on poistunut kropasta, ja nukun paremmin, kun olen vähentänyt niin kahvia kuin alkoholia.

Olen myös alkanut avoimesti puhua juomisesta, niin omasta kuin yleisesti. Nyt näen, kuinka tavattoman iso osa viinalla on kulttuurissamme – ihan ilman, että otetaan lukuun ne suurkuluttajat.

Alkoholia mainostetaan lähes joka paikassa. Aivan kuin täysi-ikäiset eivät saisi hankittua tietoa uutuuksista Alkon tai ravintolan myyjiltä.

Useilla on paino-ongelma. Monellako se johtuu ainakin osaksi alkoholista?

Ymmärrän meitä suomalaisia. Olen itsekin vähän ujo ja ennen kaikkea

tunnollinen työssä. Alkoholi on helppo rentoutumisen väline.

Mutta minua on alkanut kummeksuttaa viinan korostunut tärkeys – se, että ilo ilman viinaa olisi muka teeskenneltyä. Hyvä alkoholin sietokyky on Suomessa yleisesti tavoiteltu asia, jopa

arvostuksen mitta. Sattumukset, joita muistellaan, liittyvät usein alkoholiin.

Olemmeko edelleen liian tosikkoja

nauttiaksemme elämästä ilman humalaa? Milloin tulee se sukupolvi, joka osaa annostella sopivammin niin

elämäänsä kuin viinaa?

Viikonvaihdesivut kertovat, että

sellainen saattaa olla lähellä: nuoriso

on raitistunut koko 2000-luvun ajan.

kaijaleena.runsten@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF