Varaa vain puhtaaseen sisäilmaan

Virpi Poikolaisen allergiaoireet hellittivät vasta kun hän muutti 1990-luvun alussa rakennettuun hirsitaloon. Markku Vuorikari Kuva: Viestilehtien arkisto

Huonon sisäilman aiheuttamista ongelmista on viime aikoina kirjoitettu ahkerasti. Kerronpa minäkin nyt oman tarinani.

Lukion jälkeen aloitin opinnot Jyväskylän yliopistossa matematiikan opiskelijana. Sisään pääsin yo-todistuksen arvosanojen perusteella ja asunnon sain ylioppilaskylästä. Pian opiskelujen aloittamisen jälkeen aloin sairastella.

Tunsin itseni valtavan väsyneeksi, kurkku oli kipeä ja kuumeilu oli jatkuvaa. Ravasin lääkärissä ja sain angiinaan antibioottikuurin toisensa perään.

En jaksanut keskittyä ja uuden oppiminen tuntui vaikealta. Tämä oli minulle täysin vierasta, sillä olin aina ollut nopea oppimaan ja hyvä koulussa. Nyt aivot tuntuivat olevan yhtä puuroa, jossa mikään tieto ei tuntunut liikkuvan eikä linkittyvän mihinkään.

Jäin auttamatta muista jälkeen – ja koska uupuminen ja sairastelu estivät osallistumisen sosiaaliseen elämään, jäin kaikesta muustakin ulkopuoliseksi.

Lääkärit olivat ihmeissään. Joku totesi minun olevan ”tilastollinen poikkeuma”, koska sairastin niin paljon. Toinen kehotti valmistautumaan siihen, että taustalla voisi olla jotain vakavampaa.

Allergiatesteissä minun todettiin olevan allerginen kaikille Suomessa esiintyville siitepölyille sekä sieni-itiöille. Reaktio hevoselle oli niin voimakas, että lääkäri kielsi menemästä lähellekään hevosia. Ammatinvalintaa oli syytä miettiä tarkoin, muun muassa opettajan tai eläinlääkärin ammatti eivät tulleet kyseeseen.

Yksi lääkäreistä ilmoitti, etten tulevaisuudessa voisi allergioiden takia asua kesäaikaan Suomessa. Havaitsin kyllä, että oloni tuntui paremmalta vanhempieni luona, mutta epäilyt opiskelija-asunnon homeongelmasta tyrmättiin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiössä täysin.

Sain allergialääkkeitä, jotka väsyttivät entisestään ja olivat lisäksi kalliita. Minulle määrättiin myös astmalääkitys. Samoihin aikoihin Kela alkoi ahdistella. Opintoja oli kertynyt liian vähän ja opintotuki uhattiin keskeyttää.

Tällöin tunsin olevani pohjasakkaa, syvältä sieltä. Ja niin kovin eksyksissä.

Minä, lukuisat stipendit saanut tunnollinen oppilas, tunsin olevani tyhmä ja oppimaton. Aamuisin olin niin väsynyt, että pääsin hädin tuskin ylös sängystä. Mitä minulle oli tapahtunut?

Tulevaisuus oli minulle suuri musta aukko. En tiedä mihin olisin joutunut ilman perheeni niin taloudellista kuin henkistäkin tukea.

Muutin vanhempieni luokse 90-luvun alussa rakennettuun hirsitaloon. Vähitellen terveyteni alkoi parantua. Huomasin, että metsässä minun oli helpompi hengittää.

Kokeilin tehdä metsätöitä: pystykarsintaa sekä metsän raivausta vesurilla. Terveys ja kunto kohenivat edelleen. Ei hetkessä, mutta pienin askelin.

Muutama vuosi meni kuntoutuessa ja tulevaa ammattia etsiessä. Tänä aikana tapasin yhden minua hoitaneista lääkäreistä, joka kertoi, että olin ollut oikeassa: talo, jossa asuntoni oli, meni remonttiin. Se oli homeessa.

Ihmisen kasvuikä on herkkää ja haastavaa aikaa jo sellaisenaan. Se, että lapsi tai nuori joutuu kohtaamaan terveytensä rajat samaan aikaan, kun etsii itseään sekä omia rajojaan, on kuin pystysuora seinämä edessä. Se, joka pystyy kipuamaan – tai joka saa siihen apua – selviytyy, mutta joku toinen putoaa ja katoaa.

Puhdas sisäilma on terveyden elinehto. Altistuminen huonolle sisäilmalle johtaa vain ja ainoastaan suurempiin ongelmiin sekä kustannuksiin muun muassa sairauskulujen, työkyvyttömyyden, henkisen pahoinvoinnin muodossa. Meidän aikuisten on pidettävä huolta siitä, että lapsi saa suorittaa oppivelvollisuutensa terveessä rakennuksessa.

Näin jälkikäteen ajatellen olen katkera siitä kuormituksesta, jolle sekä fyysisesti että psyykkisesti jouduin. Olen myös katkera siitä, ettei minua kuunneltu eikä tuntemuksiani otettu todesta.

Muistoksi tuolta ajalta sain lukuisat lääkeaineallergiat. Korvauksia menetetyistä työvuosista sekä sitä kautta alemmasta eläkkeestä, koituneista lääkekustannuksista saati sitten henkisistä kärsimyksistä lienee turha odottaa.

Tästä kaikesta huolimatta katson olevani onnekas, sillä viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt ilman allergiaoireita sekä ilman lääkitystä. Myös hevosten kanssa olen ollut tekemisissä ja täysin oireitta.

Minun tapauksessani oli luultavasti kyse varsin vakavasta altistumisesta homeelle ja siten elimistöni reaktio oli voimakas.

Joskin epäilen, että tuttavuuteni homeen kanssa alkoi jo Kangasniemen yläasteelta, jolloin eräässäkin luokassa pidettiin vesisankoa sateella ja siirreltiin pulpetteja tippuvan veden alta. Kuka viisas keksikään rakentaa tasakattoisia rakennuksia Suomen olosuhteisiin?

Toivottavasti tarinani tuo myös toivoa: terveessä ympäristössä oireista on mahdollista toipua. Jos ei kokonaan, niin ainakin osittain. Jokainen meistä on oikeutettu puhtaaseen sisäilmaan. Muuhun meillä ei yksinkertaisesti ole varaa.

Virpi Poikolainen

fysioterapeutti

Konnevesi

Avaa artikkelin PDF