KALAJUTTU Merisavun alla, osa 3
Isä levittää keittiön pöydälle likaisen merikartan ja näyttää, minne lähtisi. ”Menemme Sarkki-Hessun kanssa tuota viivaa Siikalettoon ja Raasukkaan ja tulemme parin päivän päästä, jos hyvin sujuu.” Kartassa on suoria viivoja ja numeroita. On vaikea ymmärtää edes sitä, mikä on merta ja mikä maata.
”Kun et siellä itteäs hukuttais. Onko pakko niin kauas lähteä? Taas saa täällä lasten kanssa huolehtia”, äiti sanoo ja lisää puita hellaan.
”Olenhan minä siellä ennenkin käynyt, ja Hessu on mukana.”
”Hessu ja Hessu”, äiti huokailee.
Isä viheltelee ja lähtee liiteriin. Katselen touhuja ja näen, kuinka se nostaa vielä kaljakorin veneen kajuuttaan ja verkkokopasta pari kirkasta pulloa. Sitten se lähtee. Näen, kuinka se ajaa Hessun rantaan ja siitä Kanto-Jaakon mökin ohi Karhunlettoon ja Kutin ohi avomerelle. Sitten venettä ei enää näy.
Menemme äidin kanssa uimalla Pikkusaareen poimimaan mesimarjoja. Kierrämme tutun poukaman, josta kerran syysmyrskyn nostettua veden sain sinisellä pumpuliverkolla ison säyneen ja parikiloisen siian.
Saaressa makaa karanneita pöllejä ja tukkeja, yksi laiturikin näkyy ja verkkojen riekaleita. Kävelemme rentukoiden läpi pitkin rantaa lampareeseen, josta velipojat löysivät valtavan hauen kuolleena. Löydämme mesimarjoja, mutta minua ei huvita poimia. Kierrän kaatuneet puut Rontin puoleiselle hiekkarannalle. Tuuli käy aallonmurtajan takaa mereltä, jonne isä lähti. Yritän käestää haukia lammikoista, joiden vesi on lämmintä ja kirkasta. Saan vain rautakaloja, jotka piiloutuvat varpaiden väliin.
Pikkusaaren meren puoleisella rannalla on avara raikas maisema, joka jatkuu loputtomiin ulapan kangastuksiin asti. Mitä jos isä ei tulekaan. Kerran se sanoi eksyneensä merellä.
”Oltiin siinä Ulkoklaaman lähettyvillä aivan tutuissa vesissä, kun yhtäkkiä rupesi pukkaamaan merisavua. Pikkuhiljaa savu hiipi vettä pitkin kuin jonkin oudon elukan lonkerot.”
”Sumua!”
”Ei kun merisavua. Sitä tuli nopeasti ja tiheästi niin, ettei veneen perästä pian erottanut Hessua kokasta. Sammutin moottorin ja kuulostelin, tuliko mistään suunnasta laivaa. Joku huudatti sireeniä laivaväylällä ja ajattelin tutun rysäaidan olevan vastakkaisella suunnalla. Meloimme sinne päin ja löysimme aitaverkon. Jäimme siihen odottamaan savun hälvenemistä. Meren pinta kimmelsi tyvenenä ja oli oudon hiljaista. Aamuun siinä meni. Kun tuli nälkä, perkasimme lohen ja söimme suolan kanssa.”
Onko isä taas merisavussa? Mitä sellainen savu on? Onko se sitä valkoista ainetta, jota joskus hiipii mereltä Karhunleton taakse ja siitä aallonmurtajan eteen ja jää kuin valkoiseksi seinäksi? Vaajat vain huojuvat laiskasti savun seassa kuin toisilleen nyökytellen.
Herään ankkuriketjun kolinaan. Isä! Vilkaisen ulos. On peilityyntä ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta mökin takaa. Isä lappaa pyyntivälineitä rannalle ja näyttää väsyneeltä. Äiti juoksee rantatörmän rappusia yöpaita päällä, ja katsoo veneen pohjalle.
”Isoa siikaa ja lohta. Miten näin paljon?”
Isä latoo ylpeänä osan kaloista mökin eteen porraslavoille palvausta varten.
”Hessu otti jo omansa, mutta on tässäkin. Nämä pitää perata ja suolata. Levähdän vähän ja lähden illalla takaisin, kun näyttää olevan pyynnillään.”
”Minä pelkäsin, että jäit taas merisavuun”, sanon.
”Mitä sitä turhia. Ainut savu lähti Hessun tupakasta.”
Isä lähtee sisälle nukkumaan. Vihdoin saan kokeilla uutta leukuani. Rannalla tuoksuu vasta nostettu kala ja ikävä. Isä on aina lähdössä joko metsälle tai kalalle. Joskus hän ottaa minutkin mukaansa. Saan olla moottoriveneen kajuutassa yötä ja paistaa nakkeja telttakamiinan ritilällä. Kokuveneen keulassa on turvallista kuunnella aaltojen lätkettä ja katsoa, kuinka isä kokee verkkoja. Vesi on vielä puhdasta ja siikojen kyljet välkehtivät syvällä verkossa. Isä kääntyy katsomaan minua ja hymyilee. Tiirat kirkuvat.
KIMMO LAITINEN
Kurikka
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
