Vierailija Valtakunnankatujat

”Rahaliitto oli uljas hyppy tuntemattomaan, joka on toistaiseksi epäonnistunut surkeasti. EMU perustui toiveajatteluun ja oli sellaisena vain kauniilla säällä merikelpoinen laiva.”

Nämä lauseet tuskin tulevat meille EU-kriitikoille yllätyksenä, mutta Sixten Korkman osaa tehdä oman valtakunnankatumuksensakin ulkopuolisen oloisesti. Ekonomisti on kirjoittanut kirjan (Väärää talouspolitiikkaa), jossa etupäässä puolustellaan ekonomisteja (ja Sixten Korkmania) poliitikoilta. Hyvä ja paha erottuvat: Me ekonomistit varoitimme Euroopan talous- ja rahaliiton ongelmista. Poliitikot eivät sitä ymmärtäneet. Vakuudeksi löytyy kirjoittajan oma kriittinen teksti Suomen EU-kansanäänestyksen jälkeisiltä viikoilta.

Minä olen poliitikko enkä pappi ja siksi en anna Sixtenille armahdusta muutaman hätäisesti vedellyn ave maria -rukouksen hinnalla. Korkman ei ole kuka tahansa ekonomisti. Hän oli ratkaisevina vuosina Suomen tasavallan korkeana virkamiehenä valmistelemassa raha- ja integraatiopolitiikkaamme. Hän toimi Brysselissä euromaiden ryhmän Ecofinin päällikkönä. Väitän, että yhdellä Korkmanilla oli saman verran vaikutusvaltaa Suomen EU-politiikkaan kuin puolella

eduskuntaa. Jos hän olisi viroissaan painavasti sanonut, että

tämä homma menee pieleen, niin jarrupoljinta olisi painettu ajoissa.

Sinällään Korkmanin arviot

euron taipaleesta ja tehdyistä

virheratkaisuista ovat hyvin kohdalleen osuvia. Mutta missä nämä puheet olivat silloin kun asiasta päätettiin?

Voin kuulostaa katkeralta, mutta kun EU-jäsenyyteen

päädyttiin kansanäänestyksellä

lokakuussa 1994, olivat kriittiset puheenvuorot harvinaisia.

Suomalaisille uskoteltiin, että olemme liittymässä Euroopan yhteisöön, jossa lähinnä puuhaillaan kauppa- ja maatalouspolitiikan kysymysten parissa. Tätäkin enemmän uskoteltiin, että Neuvostoliiton romahtaminen avasi aikaikkunan länteen, jonne on turvallisinta hypätä nyt, kun siihen on mahdollisuus.

EI EU:lle -kansanliikkeessä yritimme tuoda esille, että tässä

nielaistaan Maastrichtin sopimus karvoineen kaikkineen. Polku yhteiseen rahaan ja yhteiseen rahapolitiikkaan oli näkyvästi viitoitettu. Pienillä resursseillamme toimme tänne aihetta pöyhimään joitakin ulkomaisia ekonomistejakin – myönnän, olivat laidasta laitaan. Mutta kotimaassa vaiettiin. Elinkeinoelämä ja ammattiyhdistysliike

löysivät hetkeksi toisensa ja hehkuivat eurooppalaista

onneaan.

Näkyvin ekonomisti oli SAK:n Peter J. Boldt, jonka tehtävänä oli sabotoida herkintä kipukohtaa, maatalousneuvotteluja. Hänestä emme olekaan kansanäänestyksen jälkeen kuulleet.

Oman markan ja rahapolitiikan menettäminen olisi tarkemmalla harkinnalla voitu vielä Ruotsin tavoin torjua 1998. Tässä kohtaa asiasta tuli poliittisempi. Elettiin demarivallan kliimaksia ja tahtipuikkoja heiluttelivat Paavo Lipposen ja Martti Ahtisaaren kaltaiset lännettäjät. Hallitusrintama oli ylileveä ja opposition muodosti käytännössä vain keskusta. Niinistön kokoomukselle ja Lipposen demareille oli helppoa löytää toisensa. Markka meni ja kriisin siemenet kylvettiin. Hämmentävää on, kuinka vähällä mainitut herrat ovat

tästä ratkaisusta päässeet.

Euro oli myös demarin ja kokkarin Nato. Matka eurooppalaisiin ytimiin kuviteltiin

turvapaikaksi idän uhalta.

Ekonomistit olivat edelleen vaitonaisia. Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriäläkin lausui hiljan syntymäpäivähaastattelussaan, että sitä euro-epäilystä olisi pitänyt huutaa kovempaa. Riskejä

vähäteltiin, mahdollisuuksia korostettiin.

Eurokriisi ei ole ohi, vaikka sitä analyseeraa jo ekonomistikin. Katumukseen on toinenkin mahdollisuus. Professori Korkman voisi käydä allekirjoittamassa tohtori Paavo Väyrysen kansalaisaloitteen kaksoisvaluuttaan siirtymisestä. Voisi Vihriäläkin niin tehdä.

Kovat jälkisanat vaativat myös kovia tekoja. Paavon katumuspalvelu on vähän kuin sisällissodan totuuskomissio isänmaalle.

Tai no niin, ainakin se kaivattu keskustelu voisi viimein alkaa.

Avaa artikkelin PDF