Valtamerikalastajat saalistivatsilliä suomalaisten pöytiin
Silli nostettiin laivaan suurikokoisella haavilla. Kuvassa projektipäällikkö Pekka Paasio viimeistelemässä näyttelyä. Forum Marinum -säätiö/Veikko Wahlroos Kuva: Viestilehtien arkistoJäämeren rannikolle muuttanut suomalaisväestö harjoitti valtamerikalastusta jonkin verran jo 1800-luvun lopulla. Tätä kalastusta kehitettiin varsin aktiivisesti sen jälkeen, kun Petsamo oli vuonna 1920 liitetty Suomeen.
Laajemmin suomalainen valtamerikalastus pääsi vauhtiin vasta 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, kun Atlantille aloitettiin säännölliset sillinpyyntiretket.
Sillituotteille uskottiin tuolloin olevan kasvavat markkinat, joille kotimaiset yritykset halusivat mukaan. Aiemmin suurin osa jalostettavasta sillistä oli ostettu ulkomaisilta kalastajilta.
Atlantilla tapahtuvan pyynnin laskettiin olevan kannattavaa korkeahkoista matkakustannuksista huolimatta, koska nimenomaan Islannin ympäristöstä kalastettu silli oli todettu poikkeuksellisen korkealaatuiseksi. Myös sillinviennistä Suomesta ulkomaille odotettiin tuottoja.
Myös valtion tuki lisäsi kiinnostusta valtamerikalastukseen. Ulkomaiselle kalalle asetettiin korotettuja tulleja, mutta suomalaisten laivojen saaliit olivat tullivapaita.
Kotimaisuutta suosittiin myös alusten omistuksen ja miehistöjen suomalaisuusastetta koskevilla säädöksillä. Lisäksi valtio myönsi halpakorkoisia lainoja valtamerikalastusta harjoittaville suomalaisyrittäjille.
Jo 1930-luvulla valtamerikalastuksen kannattavuus vaihteli muun muassa saalismäärien mukaan, mikä vaikeutti toiminnan ennakointia. Ajoittain puhuttiin jopa suoranaisesta kalakadosta.
Lisääntynyt kilpailu heikensi kannattavuutta ja pakotti karsimaan tonnistoa. Kilpailun kiristyessä useat yritykset lopettivat valtamerikalastuksen.
Valtiokaan ei kauppasopimusten vuoksi voinut enää yksipuolisesti tukea kotimaista valtamerikalastusta. Kalastuksen kehittämisestä keskusteltiin silti Suomessa pitkään, ja vielä 1970-luvun puolivälissä valtio maksoi osittaista tukea pyyntialusten ylläpitoon.
Keskeisiä teollisen kalastuksen uranuurtajia oli hankolainen liikemies Hemming Elfving, joka oli harjoittanut omaa yritystoimintaa Hangossa 1910-luvulta lähtien.
Pohjois-Atlantilla tapahtuvaa sillinpyyntiä varten perustettiin Elfvingin Kalastuslaivue Oy, joka yhdistyi Ragnar Nordströmin vuonna 1931 perustaman Loviisan Kalastus Oy:n kanssa Suomen Kalastus Oy:ksi vuonna 1936.
Sotien jälkeinen suuryritys oli Rymättylän Säilyke Oy Saukko-laivoineen. Saukko-laivaston kalastusmatkat päättyivät vuonna 1976, kun EEC rauhoitti Atlantin ja Pohjanmeren kalastusalueet.
Silli oli saapunut suomalaiseen ruokapöytään huomattavasti aikaisemmin kuin 1920-luvulla. Säätyläisten ruokapöydissä silliä oli jo 1700- ja 1800-luvuilla ja sitä kautta se levisi kansanomaisiin pitopöytiin.
Silliä oli pyydetty runsaasti vuosisatojen ajan Pohjois-Euroopassa. Pyynti ja säilöminen oli työllistänyt keskiajalta lähtien kymmeniätuhansia ihmisiä.
Saaliin suuri määrä ja erittäin edullinen hinta oli taannut köyhimmillekin ravitsevaa ruokaa. Siksi sillistä tuli myös meillä silakan ja järvikalan haastaja.
Nykyisin silliä syödään meillä pääasiassa kylmänä voileipäpöydän antimena. Vielä ennen sotia syötiin esimerkiksi paistettua silliä, sillilaatikkoa ja sillipullia.
MAIKKI KULMALA
Sillien perässä – suomalainen
valtamerikalastus 1929–1976 -näyttely Merikeskus
Forum Marinumissa Turussa 5.5.2013 asti.
www.forum-marinum.fi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
