vierasyliö Missä mennään Venäjä?

Kirjoitin tämän vuoden alussa Maaseudun Tulevaisuuteen kolumnin ”Venäjästä, mahdollisuuksia lähellä”. Muutamassa kuukaudessa kaikki näyttää muuttuneen.

Onko kyseessä lopullinen muutos vai ainoastaan lyhytaikainen häiriö, jää nähtäväksi. Kuitenkin Krimin miehitys jätti jälkensä pitkäksi aikaa kansainvälisiin suhteisiin Euroopassa.

Meneillään oleva prosessi on Putinin yritys nostaa Venäjä takaisin suurvallaksi: ainakin kotimaisin silmin katsottuna. Kansallistunteen nostattaminen yhdistyneenä muukalaisvihaan on vanha ja yksinkertainen keino saada lisää kannatusta.

Tosin Eurooppa on täynnä vanhoja suurvaltoja, joilla on ollut vaikea sopeutua uuteen järjestykseen. Suomalaisin silmin on vaikea ymmärtää tätä juuri, kun kaikki alkoi näyttää lupaavalta Sotšin kisojen jälkeen, perusta murtuu tai ainakin siltä näyttää.

Jeltsinin Venäjä oli sekasortoinen talous, silloin nykyiset raharikkaat keräsivät omaisuutensa. Putin astui valtion johtoon ja sai aikaan vakaan talouden. Samaan aikaan öljyn ja kaasun hinnat nousivat ja Venäjän valtion kassa sai rahaa.

Venäjä näytti olevan siirtymässä kohti länsieurooppalaista mallistoa. Uskottiin, että rauhanomainen kehitys vahvistuu ja että Venäjä ottaa paikkansa rauhanomaisessa kansainvälisessä yhteisössä.

Kovan kasvun aikana olisi olettanut, että taloutta olisi muutettu vastaamaan paremmin nykyaikaa, mutta näin ei ole käynyt. Venäjän talouden rakenteet ovat heikot, perusinfrastruktuuri on romahtamassa ja talous yksipuolisesti riippuvainen öljystä ja kaasusta.

Uutta vientituotantoa ei ole syntynyt ja yksipuolinen rakenne näyttää säilyvän. Korruption laajuus ja oikeusvaltion heikkous ovat Venäjän suurimmat heikkoudet.

Venäjän talous on heikossa hapessa jo ennen Ukrainan kriisiä, valuutta pakenee ja rupla heikkenee. Ukrainan ja Krimin kriisien ennakoidaan heikentävän Venäjän talouskasvua entisestään.

Suomen Pankki ennakoi Venäjän kokonaistuotannon tänä vuonna juuri ja juuri yltävän nollan yläpuolelle ja tuonti supistunee parisen prosenttia. Tämä vaikuttaa jo Suomen talouteen sekä vientiimme, että turismiin Venäjältä.

Venäjän ja länsimaiden keskinäinen riippuvuus on suuri. Venäjä vie kaasua ja öljyä länteen. Se tuo koneita ja laitteita, elintarvikkeita, oikeastaan kaikkea mahdollista.

Lisäksi keskinäinen omistus ja investoinnit ovat kasvaneet Putinin vakaalla kaudella mittavasti.

Suomi on osana Euroopan unionia ja on mukana EU:n

yhteisessä Venäjä-politiikassa. Putin pelaa kovaa ja taitavaa peliä EU:n ja sen jäsenvaltioiden kanssa. Hajota ja hallitse on venäläisen ulkopolitiikan perusoppeja.

EU:n politiikka on ollut juuri niin kovaa kuin se on voinut olla, sillä Venäjälle ainoastaan Saksa merkitsee jotakin. Ukrainan pitäminen heikkona on Putinin keskeinen tavoite.

Jälkikäteen voimme todeta, että EU ja erityisesti komissio ei ole ymmärtänyt entisen suurvallan sielunelämää. Valitettavasti Brysselin arrogantismi näkyy kaikessa sen toiminnassa Venäjän suuntaan.

Yhdysvallat eivät aloita sotaa Ukrainan takia, pakotteita asetetaan niin vähän kuin mahdollista.

Suomen on oltava hyvin tarkka pakotteissa, ettei taakkamme kasva kohtuuttomasti. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa lisäpakotteet tekevät tehtävänsä. Jo nyt oligarkit saavat tuntea rajoitteet nahoissaan, mutta riittääkö heidän viesti Putinille asti jää nähtäväksi.

Vaikka Putinilla on valtion kassa pullollaan rahaa, ei sillä kuitenkaan kovin kauan aikaa uhitella.

Diplomaatit ratkaisevat tämän kriisin, mutta aikaa kuluu. Putinin on säilytettävä kasvonsa näiden operaatioiden jälkeen.

Suomelle Venäjä on suuri naapuri, se on olennainen osa suomalaista ulkopolitiikkaa, jota on tehtävä sekä Euroopan unionissa että Helsingissä. Tähän asti valtiojohto on toiminut lehtitietojen perusteella viisaasti.

Edellinen presidentti ei ollut sittenkään mikään ulkopolitiikan taitaja. Sauli Niinistö on aloittanut linjakkaasti. Suhde Venäjään on vaikea, siinä on historiallisia rasitteita, mutta sen keskeinen sisältö on Suomen kansallisen edun turvaaminen.

Vähitellen hallituksen on syytä linjata omat visionsa ja toimintaohjelmansa.

Monessa suhteessa Suomen suuri riippuvuus venäläisestä energiasta on uhkatekijä, mutta myös Venäjä tarvitsee vientituloja. Tässä toimii todennäköisesti hajota ja hallitse teorian poikkeus: ole luotettava. Suomen ja Venäjän raja on pitkä, mutta rauhallinen.

Ulkoministeriön on syytä panostaa yhä enemmän Venäjään myös henkilöresursseja. Emme voi olla Venäjän puolestapuhuja Brysselissä, mutta voimme kertoa muille, mitä siellä tapahtuu. Tarvitsemme lisää oikeita osaajia, ilman ideologisia lähtökohtia.

Suomalaisille yrityksille Venäjä on ja pysyy merkittävänä kauppa-ja talouskumppanina. Yrityksiltä nykytilanne vaatii tarkkaa pelisilmää.

Suomalaisten yritysten ei pidä nyt vetäytyä Venäjältä, vaan pysytellä siellä ja vahvistaa riskien hallintaa. Taloussuhteiden molemminpuolinen voimistaminen on molempien etu.

Venäjä on edelleen mahdollisuus, mutta sen suurin uhka on Venäjä itse. Venäjä on ollut keskimäärin joka kymmenes vuosi suurten ongelmien ympäröimä. Se on kuitenkin aina selvinnyt ja saanut taloutensa jollakin tavoin kuntoon.

Vastaus Ukrainan kriisiin löytyy presidentti Putinin toimista ja asemasta. Jos Putin tuntee asemansa vakaaksi, hän voi vetäytyä.

Jos tilanne on päinvastainen, Putinin aseman heikentyminen pitkittää kriisiä, koska hän voi Ukrainassa näyttää voimansa kansakunnan silmien edessä.

Nähtäväksi jää, millä tavoin nykyisestä kriisistä selviydytään.

SAMPSA SARALEHTO

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja Turun yliopiston dosentti.

Avaa artikkelin PDF