KALAJUTTU Merisavun alla, osa 1

Aallonmurtajan kivet on tuotu joskus vuosisadan alkupuolella hevosella jäitä pitkin mantereelta. Murtaja lähtee Karhunokalta ja ulottuu lähes Ronttiin. On siinä ollut valtava työ. Samalla Iijoen pääväylä tukittiin niin, että joen puoli mataloitui ja kalat ja uitto rupesivat kulkemaan Rontin pohjoista sivua. Lohella ja siialla oli sen jälkeen entistä vaikeampi löytää tiensä jokea ylös.

Isä ja eno rakensivat jokisuuhun Karhun merenpuoleiseen rantaan kalastuskämpän. Muita mökkejä ei sillä rannalla vielä 50-luvulla ollut.

Isä oli perinyt kalastusinnostuksensa omalta isältään, joka oli mestari pyytämään lohia uistimella. Se narrasi niitä Haminassa kotinsa rannasta Kruununsaaren kohdalta. Naureskellen sanottiin, että nahkiaisia lähti parhaiten hautausmaan eli Kruununsaaren paikkeilta. Sieltä niitä pyydetään vieläkin, ja parhaista apajista riidellään kuten ennen.

Isää ja pappaa nahkiaiset eivät kiinnostaneet. Pappa osti ja möi lohta ja samaa kauppaa kävi isäkin myöhemmin. Mikään ammattikalastaja isä ei koskaan ollut.

Isä ja Kanto-Jaako ovat kovulla. Tai ovat jo kokeneet rysän, joka on heti aallonmurtajan kupeessa Karhunnokan lähellä. Pitsireunaisessa valokuvassa Kanto-Jaako on airoissa, oikea käsi hiukan edessä ja vasen alhaalla, koska pitää mustaksi tervattua kokuvenettä paikoillaan.

Tuulee ja virta painaa veneen perää rantaa kohti. Airoissa pitää olla oikea mies. Jaako on sellainen. Hyvä soutaja tietää käskemättä, mitä kulloinkin pitää tehdä.

Isällä on noin metrinen lohi kummassakin kädessä. Hän pitää niitä pyrstöistä ja hymyilee. Jaako katsoo kameraan lipallinen tumma kapteeninlakki päässä ja hymyilee hänkin. Kuvasta voi haistaa tuoreen kalan, meren, tervan ja tyytyväisyyden siitä, mitä on tullut tehdyksi.

Merituuli on pieksänyt Jaakon mökin yhtä harmaaksi kuin sitä ympäröivät kivet. Mökki on heti Karhunnokan rannassa aallonmurtajaa vastapäätä. Kauempaa sitä voisi luulla isoksi kiveksi katajien ja vadelmapensaitten keskellä.

Pihalla lojuu siellä täällä aitaverkon jäänteitä, vaajoja ja isoja korkinpalasia. Hopeista merivehnää kasvaa hietikossa. Kaikkialla tuoksuu koliterva, joka on polttanut laikullisiksi Kanto-Jaakon kädet ja vähän kasvojakin.

Mökistään Jaako näkee, milloin lohi polskii rysän perukassa. Ehkä hän on antanut isälle jonkin merkin, että nyt sopii tulla juhannuskalaa hakemaan. Sitäkö isä katsoi sotilaskiikarilla ulapalle päin? Paljaalla silmällä en näe kuin veden yllä leijuvia vaajoja horisonttia vasten ja lokkiparven aitaverkon päässä. En nähnyt sitäkään, kun isä haki liiteristä rommipullon ja piilotti sen kalakoriin.

Vähän aiemmin isä korjasi puikkarilla verkkoja seinustalla päässään kauhtunut lippalakki ja jalassa yhtä kauhtuneet shortsit. Vapaa-aikanaan isä oli joko kalassa tai teki sinne lähtöä. Puheetkin olivat samaa luokkaa: tuliko taimen jo kylmiin rantavesiin, oliko saatu kesän ensimmäiset lohet ja kannattiko lähteä siian pyyntiin. Säitä pohdittiin tietysti aina. Oliko tuuli menossa lännelle vai kaakkoon, ja kannattiko jo lähteä merelle?

Keväällä ihmiset muuttuivat. Rannassa kunnostettiin veneitä ja juteltiin kalastamisesta. Vesillä tuntemattomatkin nostivat kättä. Talvella kukaan ei tervehtinyt. Veneen saaminen vesille oli aina sykähdyttävä kokemus. Siihen liittyivät rannan äänet ja tuoksut, joita oli koko talven kaivannut.

Vesillä koitti vapaus. Jotkut lähtivät kalakämpälleen pakoon eukkoaan tai pahaa maailmaa. Kävivät maissa vain tuomassa kaloja, täydentämässä ruoka- ja juomavarastoja ja häipyivät takaisin. Ihminen joka kalasti, ei voinut olla kokonaan paha. (Jatkuu)

KIMMO LAITINEN

Kurikka

Avaa artikkelin PDF