Suomi ja Tanskasamalla viivalla?

VIERASKOLUMNI

Viime viikonloppuna Euroopan unioni pääsi sopuun seitsemän vuoden rahoituskehyksistä vuosiksi 2014–2020. Tämä oli tärkeää, sillä ilman ratkaisua unioni olisi voinut joutua tilanteeseen, jossa sillä ei olisi ollut voimassa olevaa rahoituskehystä eli budjettia vuodesta 2014 alkaen.

Suomen neuvottelijoille sovusta voi antaa sekä risuja että ruusuja. Samoin on todettava, että ilma on sankkanaan erilaisia lukuja Suomen nettomaksuosuudesta ja sen kehityksestä. Tulosta voikin luonnehtia hyvin eri tavoin kertojasta riippuen. Yritän kuitenkin analysoida ratkaisua vähän tarkemmin.

Aloitan ruusuista. Oli hyvä asia, että ensimmäisen kerran historiassa unioni pystyi laskemaan budjetin kokonaiskattoa. Se oli oikea viesti vaikeassa ajassa. Myös EU:n on pidettävä lompakon nyörit tiukalla.

Sitten risuihin. Minun on vaikea ymmärtää, että hallitus pitää saavutuksena sitä, että Suomi on Tanskan tasolla nettomaksuosuudessa eli siinä, mitä maksamme unionille ja mitä sieltä saamme. Tanska on aivan erilainen maa. Se on Euroopan parasta maatalousaluetta, tiheään asuttu ja pinta-alaltaan paljon pienempi kuin Suomi. Tätä yritin kysyä pääministeri Kataiselta valtiopäivien avajaiskeskustelussakin.

Euroopan unionin alue-

ja rakennepolitiikan ja maaseudun kehittämisvarojen tavoitteena on pyrkiä tasoittamaan unionin alueella olosuhde-eroja. Suomen osalta se tarkoittaa kylmää ilmastoa, pitkiä etäisyyksiä ja harvaa asutusta. Ne aiheuttavat meille pysyviä erityisongelmia niin maataloudessa kuin aluepolitiikassa. Tämä on kirjattu myös liittymissopimukseemme.

Näissä rahoitusneuvotteluissa harvan asutuksen kriteerin merkitys puolittui alue- ja rakennepolitiikan rahoituksen saannissa. Mihin Suomi on menettänyt tasoituksen?

Miksi Suomi hyväksyi

Tanskalle maksupalautuksen, jonka maksuosuudet ovat nyt suurin piirtein samalla tasolla kuin meidän?

Hyvästä kehityksestä ja talouskasvusta johtuen Suomi on viime vuosina maksanut enemmän EU:hun kuin saanut sieltä. Pysyvien olosuhdehaittojen valossa Suomen pitäisi kuitenkin olla pienempi nettomaksaja kuin muut samantasoiset maat kansantalouden kokoon suhteutettuna. Olosuhde-eroista johtuen esimerkiksi Britannia on Suomea hieman köyhempänä maana ja suuresta maksupalautuksesta huolimatta ollut Suomea suurempi nettomaksaja. Tämä on ollut oikeudenmukaista.

Suomen pitkän aikavälin EU-linja on ollut, että käytämme maksimaalista vaikutusvaltaa vähentääksemme pysyvistä olosuhdehaitoista tulevat seuraukset. Tämä linja kärsi nyt kolauksen. Sillä voi olla seurauksia myös pitkällä aikavälillä. Menetettyä on vaikea paikata.

Myös maatalous hävisi. Maatalouden suorien tukien leikkaus kurittaa jo muutenkin suurissa kannattavuusongelmissa kamppailevaa toimialaa.

Maaseudun kehittämisrahoitukseen Suomi sai lisärahaa, niin sanotun maaseutukirjekuoren, mutta niin sai 15 muutakin maata. Pysyvillä olosuhdehaitoilla näyttää olleen vain vähäinen merkitys ylimääräisen rahan saamiseksi.

On kuitenkin selvää, ettei hallitus saa maksattaa tappioita pelkästään yhdellä väestöryhmällä tai Itä- ja Pohjois-Suomella. Keskusta vaatiikin, että hallituksen on kompensoitava menetykset kansallisesti. Brysseliin paluu ei enää auta, vaan kaikki päätökset tästä eteenpäin voidaan tehdä Helsingissä.

Avaa artikkelin PDF