Harakointi ja muut varaustaiat varmistivat karjan terveyden
Jos syntyisit muinaisessa Suomessa, ei olisi lainkaan tavatonta, että kevään tullen suojaisit karjasi taikomalla.
Kriittisiä aikoja olivat karjan lasku metsään keväällä ja syksyllä sen tuonti navettaan, haltijan huomaan.
Jo karjasuojan rakentamisessa piti huomioida monia seikkoja. Ovea ei tullut sijoittaa pohjoissuuntaan – tai jos karjasuojassa oli karsinat – karjan päitä sinne päin.
Suotuisin suunta oli etelä tai itä.
Rauta ja muut voimallisiksi katsotut asiat suojasivat navetan.
Uusi navetta voitiin suojata valuttamalla elohopeaa kynnykseen tehtyyn reikään.
Risto Pulkkinen julkaisi viime vuonna aihetta laajasti käsittelevän Suomalainen muinaisusko -teoksen. Pulkkisen mukaan peruslähtökohta oli, ettei mitään tapahtunut entisaikaan noin vain, vaan kaikkeen on erityinen syy.
”Jos lehmä katosi, joko luonto oli jollakin tapaa pahoittanut mielensä – tai sitten se oli naapuri.”
Metsän tuonpuoleista voimaa voitiin neutraloida esimerkiksi sitomalla yhteen nuoret puut, jotka kasvoivat karjapolun kahden puolen. Sitomisen jälkeen metsä ei enää kyennyt pitämään lehmää tuonpuoleisessa tilassa.
Naapurin voionni saatettiin viedä koko vuodeksi lypsämällä salaa hänen lehmiään tiettynä päivänä. Karhu voitiin usuttaa naapurin lehmien kimppuun työntämällä muurahaispesään lehmänlantaa.
Karja- ja viljaonni oli kuin kakku, joka jaettiin ihmisten kesken.
”Talon väki totesi eräässä lähteessä ilkkuen, että siitä syystä kun naapurin pelto ei nyt kasva niin meidän kasvaa”, Pulkkinen kertoo.
Taikojen mahdista ei aina oltu varmoja.
”Ei pidä ajatella yksiviivaisesti, että ennen aikaan kaikki uskoi tähän ja nyt ei kukaan – varmasti osa oli tosissaan ja jotkut puolitosissaan”, painottaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkko.
”Täällä pohjan tähden alla -kirjassa kuvataan hyvin Koskelan Jussin taikoja: hän lyö kirveen hamara edellä peltoon ja sanoo: ”Ei kai tossakaan nyt mitään, mutta semmonen tapa on ollut.”
”Ei uskallettu riskeerata, eli jättää tekemättä taikoja.”
Uskomuksia rikastutti kristinusko, joka levisi Suomeen 1100-luvulla.
Erilaiset pyhimykset otettiin symboloimaan maatiloille tärkeitä päiviä: Yrjönpäivänä karja laskettiin ulos.
24.8 on Pertun eli keskiaikaisen pyhimyksen Bartolomeuksen päivä. Silloin pidettiin ”pivo kiinni”, eli ei kylvetty: Jos tuuli, sanottiin Jyväskylässä Pertun oriiden karjuvan.
Karjaa ja peltoja suojattiin etukäteen vaikeuksilta varaustaioilla.
Yksi suomalaisten maamiesten varaustaika oli kyntää pellolle risti.
Tapa osoittaa, kuinka kristinusko ei poistanut pakanallisia uskomuksia, vaan toi niihin lisää aineksia.
Karjaa suojattiin Suomessa aikanaan yleisesti harakoimalla, eli esimerkiksi juoksuttamalla karjaa naisen haarojen välistä. Uskomus perustuu oletukseen siitä, että naisen sukuelimissä piili voimallinen mahti.
Miesten reviirillä harakointi aiheutti vuorostaan vahinkoa.
Naapurin pyyntivälineet mies saattoi taikoa tehottomaksi pyytämällä vaimonsa astumaan niiden yli.
Metsästyksen onnistuminen edellytti selibaattia. ”Ei saa olla vaimon saapuvilla se, joka repoja pyysi.”
Jos pakanallisia uskomuksia ei juurruttanut pois kirkko, mihin ne sitten katosivat?
Pulkkisen mukaan paljon hiipui sotien välisenä aikana. Suurempi isku oli kuitenkin sodanjälkeinen maaltamuutto, joka hajotti sukuyhteisöt.
Tarinankerrontaketjujen rikkoutumisen lisäksi myös keinovalo ja sähkösauna hälvensivät uskomuksia.
”On havaintopsykologisia selityksiä kotitonttuhavainnoille. Kun hämärä lähti, ei ollut enää havaintojakaan”, Pulkkinen mainitsee.
”Saunatonttuhavainnot taas on yhdistetty häkämyrkytyksiin. Kertomuksissa tonttu tulee usein saunan lämmittäjän tuupertuessa ja herättää.”
Tuulikki Viilo
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
