METSÄLLÄ Isä ja minä
Kaikki taisi alkaa pian sen jälkeen, kun kävelemään opin, hymähdän tätä kirjoittaessani.
Unohtumattomiin muistoihin kuuluu ärsyttävän varhaiset aamuherätykset ollessani alle kymmenvuotias, koiran jänisjahdin äänet usvaisessa syyssäässä.
Ei sitä nuorena tajunnut, kuinka rikasta ja rakasta metsästys yhdessä isän kanssa olikaan. Ainoana lapsena olen saanut kulkea aina hänen vierellään ja oppia ajan kanssa kaiken metsästyksestä. Pienestä se lähti; nuotion sytyttämisestä, makkaran paistamisesta ja metsässä juoksentelusta.
Monta kertaa muistelen hymyillen, että olisinpa vielä pieni, vaalea, pitkätukkainen tyttö isällä viikonloppua viettämässä.
Kun kello lyö kuusi, isä nousee, laittaa kahvin tippumaan ja kattaa aamupalan pöytään. Sitten kuuluu koputus: Nousehan ylös.
Mumisen hetken jotakin, minua väsyttää, mutta heitän peiton sivuun ja tallustan keittiöön istumaan ja saan maitolasin eteeni. Isä tekee eväät: leipää ja makkaraa, itselleen kahvia ja minulle kaakaota. Sitten vedetään vaatteet päälle, ja isä ottaa haulikon kaapista. Ajokoira haetaan pihakopista, ja ei kun menoksi vaan.
Metsässä koiralle laitetaan tutkapanta, ja se päästetään irti isän kehottaessa: Haje pupu, haje!
Sitten vaan farmarin peräkontin luukku auki ja siellä sitä istuskellaan ja odotetaan, milloin haukkuminen alkaisi.
Ei siinä yleensä kauan mennyt, kun sai alkaa jännittää ajon etenemistä ja sitä, mistä jänis pomppaisi esiin. Haukun lähestyessä isä ottaa haulikon käteensä ja lataa sen valmiiksi. Kohta se tulee tuolta mutkan takaa, isä kuiskaa ja minä odotan jännittyneenä.
Hetken päästä jänis tulee soratien päässä olevaan mutkaan ja pysähtyy, matkaa on vielä liikaa. Tule nyt lähemmäs, isä sanoo hiljaa.
Hetken jänis epäröi ja pyörähtää sitten takaisin. Koira saa jatkaa vielä jahtityötään. Me isän kanssa sytytämme nuotion samalla, kun kuuntelemme koiran haukkua ja ajon etenemistä.
Paistamme kaikessa rauhassa makkarat, ja odotamme, että jänis tulisi lähemmäksi, tai että koira tulisi itse pois ajosta. Meillä ei ole kiire pois metsästysreissulta, sataa tai paistaa.
On rämmitty lumihangessa pelloilla ja rämeillä, ylitetty ojia räntäsateessa, joskus auringonpaisteessa ja pakkassäässä.
Vaikka sormia on joskus palellut ja varpaat olleet puolittain jäässä, olen hymy huulilla seurannut isän jalanjäljissä jahtireissuilla, enkä silloin ole halunnut olla missään muualla.
Sitten tuli sekin päivä, kun isä uskaltautui ojentamaan haulikkonsa minulle. Taisin silloin olla varreltani lyhyempi kuin haulikko. Leveä hymy kasvoillani katsoin isää, innostus metsästykseen kasvoi sillä hetkellä entisestään.
Tänä päivänä kuljen isäni oppien mukaan metsällä yhdessä ajavan koirani kanssa. Toki meillä on isänkin kanssa vielä yhteisiä metsästysreissuja, toivon mukaan edessä vielä monia.
On myös reissuja, jolloin molemmat olemme metsällä samaan aikaan, mutta eri paikoissa, sen verran lähellä kuitenkin, että kuulemme toistemme koirien tutun haukun. Silloin kännykkä pirahtaa taskussa: Ajaako sun koira?
Kiitos isä!
Raahe
Marjo Suutari
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
