Olipa kerran karhu ja lampaita, jotka lämmittelivät pedon kyljessä vailla villoja
Kun karhu oli kellistetty, lampaat olivat yhdestä asiasta samaa mieltä keskenään: ”Viisainta on lämmitellä omissa villoissa.”Olipa kerran nukkuva karhu.
Joskus kauan sitten sen tiedettiin riehuneen ja repineen muita eläimiä, mutta sellaista ei ollut tapahtunut miesmuistiin.
Oli se tosin viime aikoina ryhtynyt liikehtimään levottomasti unissaan ja haromaan tassuillaan ympärilleen.
Lähistöllä laiduntava karjalauma alkoi pälyillä varuillaan karhunpesän suuntaan. Eikä syyttä. Yhtäkkiä karhu tempasi kynsiinsä lauman laidalle eksyneen vasikan.
”Tämä vasikka on ollut aina erottamaton osa minua”, karhu mutisi mässäillessään. Sitten se näytti vaipuvan taas levottomaan uneen.
Lampaat eivät tapauksesta piitanneet. Ne lämmittelivät karhun kyljessä silmät ummessa. Jotkut lampaista jopa imivät maitoa karhun nisistä.
Samalla ne lauloivat karhulle mieluisia lauluja, joiden ne uskoivat pitävän pedon unisena ja lempeänä.
Niin persoiksi lampaat olivat tulleet karhun lämmölle, että ne antoivat keriä turkkinsa talvisinkin.
”Ei villoja tarvita, kun kiltti karhu meitä niin mukavasti lämmittää”, lampaat määkivät.
Eräänä päivänä lännen kotka liiteli karhunpesän yllä.
”Karhu herää ja hyökkää pian kimppuunne toden teolla”, kotka kiljui.
Epäluuloisimmat sonnitkaan eivät sitä uskoneet. Lampaat haukottelivat.
”Kotkalla nyt on aina ollut jotain hampaankolossa karhua kohtaan”, ne kuittasivat.
Vaan karhupa heräsi ja rynnisti karjalauman kimppuun. Moni lehmä, sonni ja vasikka joutui sen kynsiin.
Lampaatkin kauhistuivat ja lakkasivat laulamasta. Vain Viktor-pässi jatkoi ja uhosi olevansa karhun paras kaveri.
Karhu riehui, naudat taistelivat. Karhu oli voimakas, mutta karjalauma harhautteli sitä ovelasti pistäen sorkilla ja sarvilla vastaan minkä pystyi.
Kotka tiputteli yläilmoista kiviä laitumelle. Se varoi kuitenkin tarkkaan osumasta karhuun.
”Teidän on itse viskeltävä näitä. Yhtään minun tuomaani kiveä ei saa lentää karhunpesälle. Petoeläinten välistä yhteenottoa pitää välttää viimeiseen asti.”
Vähitellen karhun voimat ehtyivät ja sen kynnet tylsyivät. Pehmeät tassut eivät enää satuttaneet, vaikka se yritti huitoa entistä hurjemmin.
Lampaat kannustivat naapureitaan vierestä. Empien ne antoivat vähäsen omista eväistään aidan toiselle puolelle.
”Tässä on ylivuotisia heiniä. Tuoreita ei voida antaa kun tarvitaan ne itte.”
Kun naudat saivat viimein karhun kellistettyä takaisin unillensa, karjalaidun oli läpeensä myllätty. Moni eläin ontui ja kärsi ikävistä haavoista.
Lampaat jakoivat nyt auliisti rehuistaan, kun pelkoa karhusta ei enää ollut.
Eläimet pohtivat tapahtunutta.
”Ei koskaan enää näillä laitumilla”, määki Olavi-pässi.
”Niinhän äitisi ja isäsi jo ennen sinua sanoivat. Mitäs se auttoi.”
”Pitää aina nähdä karhun sielunliikkeet, mutta on varottava puhumasta niistä suoraan”, sanoi suomenlammas, joka makasi aivan karhun vieressä.
”Ei toiminut tuokaan juttu.”
Yhdestä asiasta lampaat olivat samaa mieltä keskenään.
”Viisainta on lämmitellä omissa villoissa.”
”Aina pitää olla aidat kunnossa ja riistakamerat päällä karhunpesän perälle asti”, korostivat naudat.
Ja niin ne elivät rauhassa elämänsä loppuun asti. Tai ainakin siihen asti, kunnes karhu jälleen heräsi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat





