vierasyliö Koti syrjässä, mutta palvelut lähelle
”Saako sitä ihminen asua missä haluaa?” Tämä kysymys on noussut ajankohtaiseksi pohdittaessa julkisten palvelujen rakenteita, rahoitusta ja järjestämistapoja.
Ikääntyvässä Pohjois-Karjalassa moni syrjäkylässä asunut ikäihminen on ennakoinut mahdollista palveluntarvettaan ja muuttanut taajamaan.
Pitääkö elämän mennä näin? Pitääkö ikääntyvän jättää kotinsa voidakseen luottaa siihen, että saa palveluja tarvitessaan? Mistä meille on muodostunut käsitys, että syrjäkylällä asuvalle ei tarjota samoja palveluja kuin taajamassa? Mahtaako tosiaan ollakin jotain lausumattomia normeja siitä, kuinka kauas taajamista palveluja tarjotaan?
Samalla kun meillä on tuntuma, että palveluja tarvitessaan niiden lähelle on muutettava, tavoitellaan ikäihmisten kotona asumisen jatkamista mahdollisimman pitkään. Onko siis kysymys siitä, että usein koti vain on väärässä paikassa?
Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa noin puolet yli 65-vuotiaista asuu taajamien ulkopuolella. Tulisiko heitäkin kannustaa siirtämään kotinsa taajamiin vai pystytäänkö löytämään uusia tapoja järjestää heille palvelut nykyisten asuinsijojen äärelle?
Ikäihmisten muuttaminen palvelujen perässä on suuri
henkilökohtainen ratkaisu, johon usein liittyy muutoksia sosiaalisissa verkostoissa, arkielämän käytännöissä sekä mielen maisemassa. Nämä muutokset voivat pahimmillaan vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin ja elämänlaatuun.
Yksilöllisten vaikutusten lisäksi ikäihmisten muutto taajamiin tarkoittaa tietenkin tarvetta ikäihmisille soveltuvalle asuntokannalle sekä ikäihmisten tukemiselle uudessa elämäntilanteessa ja asuinympäristössä.
Tuntuisi siltä, että sekä yksilöllisten että yhteiskunnallisten voimavarojen näkökulmasta
kestävämpiä ratkaisuja voitaisiin saada aikaan tukemalla ikäihmisten arkea ja hyvinvointia heidän omassa ympäristössään.
Tulevaisuuttaan suunnitellessaan ikäihmiset arvioivat mahdollisuuksiaan asua kotona myös elämäntilanteen muuttuessa. Esimerkiksi jos ajokorttia ei enää ole tai tarvitaankin palveluja. Samalla luodataan lausumattomia odotuksia siitä, miten ikääntyä oikein, ja minkälaisia palveluja on oikeus odottaa, mikäli asuu syrjäseudulla.
Ikäihmisten kotona asumista tukeviksi palveluiksi on perinteisesti mielletty sosiaali- ja terveyspalvelut. Arjen tarpeet ovat kuitenkin moninaisia, ja ne liittyvät kaikkiin elämänalueisiin. Apteekki- ja lääkärireissut ovat tärkeitä, mutta kulttuuripalvelutkin kuuluvat kaikille.
Asiointimahdollisuuksien lisäksi kysymys onkin myös osallistumismahdollisuuksista ja osallisuudesta yhteisöön ja yhteiskuntaan.
Niinpä syrjässä asuvan ikäihmisen arjen näkökulmasta joukkoliikenteen palvelujen kattavuudella ja joustavuudella on ratkaiseva merkitys. Verkkoyhteydet ovat tärkeitä sekä sosiaalisten merkitysten että asioinnin ja osallistumisen näkökulmista.
Lähipalvelut on tässä keskustelussa avainsana. Zitting ja Ilmarinen (2010) toteavat, että lähipalveluiden käsite on epäselvä.
Mitä on lähipalvelu maantieteen näkökulmasta? Milloin palvelu on lähipalvelu? Silloinko, kun ihminen asettuu palvelujen lähelle vai silloin kun palvelut tulevat ihmisen luokse? Mikä on riittävän lähellä, ja mikä on liian kaukana?
Tämä kysymys lähipalveluista on vahvasti myös eettinen ja ihmisoikeudellinen. Ihmisellä on oikeus asumiseen valitsemassaan paikassa, ja samalla ihmisellä on oikeus tarvittavaan hoivaan ja huolenpitoon.
Tedren ja Pulkkisen (2010) mukaan ikäihminen voi joutua tylyn valinnan eteen: kummasta oikeudesta hän on valmis luopumaan?
Itsemäärääminen ja valinnan vaihtoehdot ovat tärkeitä, mutta ovatko pohjoiskarjalaisen ikäihmisen asumisen valinnat aitoja. Läheskään kaikille taajama-asuminen ei ole ollut unelma vaan ennakoivan huolen sanelema ratkaisu.
Yhdenvertaisuus on hyvinvointivaltion luovuttamaton arvo, eikä palvelujen saanti saa edellyttää kodin jättämistä.
Nykyisessä hallitusohjelmassakin painotetaan julkisten palvelujen merkitystä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden takaajana. Samoin korostetaan harvan asutuksen ja pitkien etäisyyksien huomioimista sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamisessa.
Näiden lupausten lunastaminen edellyttää uudenlaisia palveluratkaisuja, joilla ylitetään välimatkojen ja syrjäisen sijainnin tuottamat palvelurailot. Kotiin tuotavien palvelujen tulee ulottua kaikkialle.
Uusia tapoja liikutella palveluja ja jalkauttaa työntekijöitä löytyy varmasti. Kilometrien laskemisen sijaan on tarpeen kysyä, minkälaisessa maisemassa ikäihminen on kotonaan.
Etäpalveluiden kehittämiseen meillä on teknologiaa, tarvitaan sen hyödyntämisen osaamista. Tätä on useissa hankkeissa kehitettykin, mutta toistaiseksi uusia ratkaisuja on otettu valitettavan vähän käyttöön arkityössä.
Voisimmeko löytää uusia tapoja yhdistää eri toimijoiden tahtoa, osaamista ja voimavaroja?
Julkiset kotiin tuotavat palvelut, yksityiset hoivayritykset ja paikalliset yhdistykset voisivat yhdessä mahdollistaa turvallisen elämän myös syrjäseuduilla. Uudet innovatiiviset ratkaisut syntyvät paikallisesti. Samalla ne tukevat alueen taloutta ja työllisyyttä.
Kehittämällä uusia palveluratkaisuja on mahdollista palauttaa ikäihmisten luottamus siihen, että palvelut järjestetään lähellä, eikä niiden perässä tarvitse muuttaa.
ARJA JÄMSÉN
TUULA KUKKONEN
Jämsén on yksikön johtaja
Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksessa. Kukkonen on Karelia-ammattikorkeakoulun yliopettaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
