”Ympäristötuen nyky-ehdot eivät auta vesistöjä”
Ympäristötukeen käytetään vuosittain rahaa noin 300 miljoonaa euroa, mutta sen vesiensuojelulliset tulokset eivät ole riittäviä rahalliseen satsaukseen nähden, toteaa Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (Vatt) johtava ekonomisti Marita Laukkanen.
”Perustuen ympäripyöreät
ehdot eivät juuri kannusta viljelijöitä vesiensuojelullisiin toimiin. Sen sijaan erityistukisopimuksen tehneillä tiloilla vesistöihin vaikuttavia tekemisiä suunnitellaan huomattavasti tarkemmin. Tilat ovat sitoutuneempia vesiensuojeluun.”
Laukkasen näkemys perustuu tutkimukseen, jonka hän on tehnyt yhdessä Queenslandin yliopiston tutkijan Céline Naugesin kanssa.
Tutkimuksessa Laukkanen ja Nauges tarkastelivat Suomen ympäristötukijärjestelmän vaikutuksia sen kahdella ensimmäisellä ohjelmakaudella vuosina 1996–2000 ja 2001–2005.
Vesiensuojelun näkökulmasta ympäristötukea markkinoidaan veronmaksajille niin, että se kannustaa lannoitteiden käytön vähentämiseen, Laukkanen korostaa. Lisäksi ehtoihin kuuluvat pientareet ja suojakaistat.
Muuta perustuesta ei hänen mukaansa vesiensuojelun näkökulmasta löydy.
Laukkanen myöntää, että vesiensuojelun kannalta lannoituksen vähentämistä tärkeämpää on sen tarkoituksenmukaisuus.
”Jos ympäristötuen sallima typpilannoituksen määrä on 90 kiloa typpeä hehtaarille ja optimaalinen määrä vaikkapa 80 kiloa hehtaarille, miksi optimaalisen määrän käytöstä pitäisi viljelijälle maksaa tukea? Siitä ei aiheudu lisäkustannuksia, joita pitäisi tuen muodossa hyvittää.”
Laukkasen mielestä perustuella ei saada aikaan juuri mitään, joten ainakin vesiensuojelun näkökulmasta siitä pitäisi luopua kokonaan.
Tällöin ympäristötuen lannoitusrajat poistuisivat ja viljelijä voisi käyttää typpeä sen verran kuin nitraattiasetus sallii. Sen sijaan fosforille ei olisi mitään rajoitusta.
Olisiko se tavoiteltava tilanne?
Laukkanen esittää lannoituksen käytön rajoittimeksi taloudellista kannustinta, lannoiteveroa.
”Viljelijällä on tällöin mahdollisuus itse päättää, minkä verran peltoja on tarpeen lannoittaa. Siitä hyötyisi myös tila, jolla on korkea lannoitustaso ja joka yltää sen avulla koviin satoihin. Se voisi käyttää jatkossa sen verran lannoitteita, kuin sadon tuottaminen vaatii.”
”Siitä huolimatta kokonaisuutena lannoitteiden käyttö vähenisi.”
Tutkimuksessa on tarkasteltu vain ympäristötuen kahta ensimmäistä ohjelmakautta, vuosia 1996–2000 ja 2001–2005.
Laukkanen toteaa, että seuraavilla ohjelmakausilla tukijärjestelmään on tehty rakenteellisia muutoksia, joten täysin rinnastettavissa tutkimusjakso ei ole nykyjärjestelmään.
Muutoksista huolimatta järjestelmän perusajatus on entinen: viljelijöille maksetaan perustukea ja sopimuksiin perustuvaa erityistukea.
Vesiensuojelun näkökulmasta perustuesta kannattaisi Laukkasen mukaan vuoden 2014 politiikkauudistuksen yhteydessä luopua ja siirtyä pelkästään erityistukiin.
JUHANI REKU
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
