VIERAILIJA Maatalous ja vapaa kilpailu

Kansanedustaja Juhana Vartiainen on vuosikausia puhunut hyvinvointivaltion pelastamisen puolesta ja esittänyt tehtävään keinoja, jotka ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton. Itse kannatan hänen

näkemyksiään hyvin pitkälle.

Sen sijaan en voi yhtyä hänen näkemykseensä ruuan hintojen

vapaasta määräytymisestä markkinoilla. Perusteita esitän osittain historiasta ja osittain nykypäivästä. Ajatusmallin

tavoitteena on parempi tulevaisuus.

Suomi on aikanaan hyötynyt tavattomasti erikoistumisesta maa- ja metsätaloustuotannossa. Nykyisenkaltainen hyvinvointivaltio olisi tuskin mahdollinen ilman historiamme vaikkapa voin vientiä milloin Venäjälle, milloin Länsi-

Eurooppaan.

Tällä vapaan kaupan oloissa tapahtuneella erikoistumisella ja osallistumisella kansainväliseen työnjakoon on kuitenkin ollut kova hinta kriisioloissa.

Ensimmäisessä maailmansodassa Venäjän elintarvikelogistiikka petti. Maan kansalaiset eivät saaneet enää leipäviljaa, vaikka sitä olisi varastoissa ollutkin. Eivät saaneet suomalaisetkaan, eikä maassa ollut riittävästi leipäviljan

viljelyä saati varastoja –

kauppa kun oli käynyt hyvin karjataloustuotteilla.

Venäjällä oli seurauksena vallankumous ja sisällissota. Niin meilläkin, joskin meillä kumottiin Venäjän valta. Hinta oli tunnetusti kuitenkin niin kova, ettei sitä vieläkään oikein ymmärretä.

Toisessa maailmansodassa olimme riippuvaisia Saksasta niin energian kuin ruuan

suhteen. Tähänkin oli pitkälti

syynä erikoistuminen karjataloustuotteisiin, millä toki oli nostettu maan elintasoa mutta samalla lisätty kriisialttiutta.

Ja hinta maksettiin taas inhimillisinä kärsimyksinä.

Tämä on keskeinen syy koko tukipolitiikalle: tarve turvata kansalaisten ruuansaanti myös kriisioloissa. Tämä on epäilemättä ristiriidassa vapaan

kaupan periaatteiden kanssa, mutta aina on syytä muistaa asian toinenkin puoli.

Maataloustuet ovat valtava ongelma monessakin mielessä. Tuen hyödynsaajat ovat enimmäkseen muualla kuin maatiloilla. Menemättä syvemmälle tukipolitiikan ongelmiin esitän

muutaman ongelman, jota

vapaa kilpailu todennäköisesti pahentaisi.

Tuotantoyksiköt kasvaisivat

ja raaka-aineiden hankinta keskittyisi. Tästä meillä on jo

esimerkkejä Yhdysvalloista, jossa tukea saavat vain ”viisi suurta”: vehnä, maissi, puuvilla, riisi ja soija.

Lihantuotanto on keskittynyt valtaviin yksiköihin. Kannattaa

tutustua antibioottiresistenssiin, joka on tulevaisuuden yksi

suurimpia uhkia ihmiselle. Syynä on jättimäinen eläintuotanto. Ympäristöongelma se on puolestaan rehuntuotannon

takia, joka on keskittynyt Etelä-

Amerikkaan. Siellä sen tieltä on raivattu sademetsiä ja näin raivatuilla pelloilla viljellään soijaa rehuksi.

Soija on jalostettu geenimuuntelulla glyfosaatin kestäväksi, kasvava ongelma sekin.

Viljelykustannukset ovat niin alhaiset, että eurooppalainen valkuaistuotanto ei kykene kilpailemaan amerikkalaisen kanssa. Niinpä suomalainenkin lihantuotanto on riippuvaista

tuontivalkuaisesta, jolla on valtava ilmastotaakka.

Teoriassa vapaa kilpailu tuottaisi innovaatioita, jotka ratkaisisivat nämä ongelmat, sanovat taloustieteilijät. Näin tapahtuu kuitenkin vain teoriassa. Kun ongelmat ehkä joskus tulevaisuudessa on innovoitu pois päiväjärjestyksestä, olemme jo uusissa, todennäköisesti paljon suuremmissa

ongelmissa. Jostain syystä

taloustieteilijöiden on vaikea hahmottaa näitä ”ulkoiskustannuksia”, joita puutteellinen malli aiheuttaa.

Maatalouspolitiikan tärkein tehtävä on turvata kansalaisten ruuansaanti. Toissijainen on elintason turvaaminen elintarvikeketjussa työskenteleville. Yhä useammin ensin mainitun tehtävän kanssa rinta rinnan kulkee kestävän ruuantuotannon vaatimus.

Avaa artikkelin PDF