Kun eliölaji häviää luonnosta tai elinalueita pirstoutuu, katoaa samalla informaatiota. Aivan kuin jostakin tärkeästä koodista katoaisi osa, jolloin koodi ei enää toimi. Ihminen ei vain vielä tiedä, mitä tapahtuu, kun informaatiota katoaa liikaa. Mikä on se kriittinen piste, jonka jälkeen käynnistyy myös ihmisen elinmahdollisuudet romahduttava syöksyspiraali?
Luontokuvaaja ja kirjailija Antti Haataja on tarkkaillut monimuotoisuuden heikkenemistä pohjoisilla alueilla teoksessaan Pohjoinen – Jälkemme maailman laidalla. Kirja sisältää sopivassa suhteessa tunnelmointia, tiukkaa asiaa luonnon tilasta sekä upeita luontokuvia, joiden nappaamiseen Haataja on käyttänyt vuosia.
Hän on istunut kosken laidalla kaksi ja puoli vuorokautta kamera tanassa odottamassa, että lohi hyppää vedestä. Ja lennättänyt dronea niin kauan, että metsäpeurat sattuvat kävelemään jonossa hangella juuri oikeanlaisessa valaistuksessa.
Suomen pohjoisosissa ihminen on horjuttanut ekosysteemien toimintaa monin tavoin. Tiet, poroaidat, moottorikelkat ja sähköverkko halkovat erämaata. Matkailu, metsätalous ja poronhoito ovat kuluttaneet maastoa, eikä suurpedoille ole suotu sijaa.
Seurauksena muun muassa kettu on syrjäyttänyt naalin, jonka kanta oli jo metsästetty henkitoreisiin. Lisäksi ilmastomuutos on häirinnyt naalin tärkeimmän saaliseläimen, sopulin, lisääntymistä.
Naali hävisi kuin huomaamatta. Juuri se on Haatajan mukaan ongelma, ettei valtaväestö edes huomaa monimuotoisuuden köyhtymistä. Mihin katosivat tunturipöllö, metsäpeura tai tunturikiuru?
Käsillä on kuudes sukupuuttoaalto. Luonnon tasapainon järkkyminen voi aiheuttaa esimerkiksi pandemioita ja heikentää ruuantuotantoa. Jälkimmäinen on jo havaittavissa pölyttäjien vähennyttyä.
Maailmanlaajuisesti maankäytön muutokset, ilmaston lämpeneminen, vieraslajit, metsästys ja saasteet uhkaavat hävittää sukupuuttoon neljänneksen nisäkäslajeista ja yli kymmeneksen lintulajeista.
"Eläimet katoavat silmiemme alla, ja vaikka tunnemme syyt, olemme kykenemättömiä muuttamaan maankäyttötapojamme."
Monimuotoisuuden köyhtyminen tuppaa jäämään julkisuudessa ilmastonmuutoksen ja hiilipäästöjen laskennan varjoon.
"Joidenkin tutkijoiden mielestä monimuotoisuuden hupeneminen on isompi ongelma kuin ilmastonmuutos, jonka pystyy periaatteessa pysäyttämään", Haataja pohtii.
"Me voimme jatkaa nykyisellään, mutta on tiedostettava, että mekin olemme eläinlaji, jonka kanta voi romahtaa. Voi käydä niin, että luonto valitsee meidän puolestamme. Nyt keskustellaan vain puusta ja hiilensidonnasta eikä metsistä. Kun metsistä häviävät vaihtelu ja suuret yhtenäiset alueet, häviää informaatio, ja kun se häviää, romahtaa monimuotoisuus."
Vuonna 2005 Haataja vaelsi ystävänsä kanssa Näätämöstä Pulmankijärvelle. Pohjoisen kipinä syttyi. Syksystä 2009 hän on kulkenut Saamenmaalla tiuhaan kuvaten ja kartuttaen elämyksiä ja tietoa. Intoa vahvisti se, että Haatajan isoäiti oli saamelainen.
"Mummo ei sitä halunnut tuoda esiin, koska koki sen taakaksi. Suomessa on täytynyt olla suomalainen. Äitini ei koskaan kuullut äitinsä puhuvan saamea, eikä saamelaisuus näkynyt koskaan kotona. Itse kuulin joskus sukukokouksessa, kun mummo puhui kummaa kieltä siskonsa kanssa."
Haatajan mukaan Suomi, Ruotsi ja Norja ovat syrjineet saamelaisia luovuttamalla heidän maaoikeutensa valtiolle.
"Suomen valtio ei edelleenkään osallista saamelaisia päätöksentekoon. He saattaisivat hidastaa kaivos-, metsäteollisuus-, matkailu- ja energiahankkeita sekä Jäämeren radan rakentamista."
Uuden rautatien kirjailija pelkää kiihdyttävän Lapin luonnonvarojen hyödyntämistä ja ympäristön pirstaloitumista.
Haatajan mielestä vähintä, mitä yhteiskunnan pitäisi tehdä, olisi antaa alkuperäiskansojen kertoa itse oma historiansa ja tarinansa.
Haatajan mukaan on harhaluulo, että Suomessa olisi luonnonsuojelualueita keskimääräistä enemmän. Maailmanlaajuisesti suojelualueet kattavat 14 prosenttia maapinta-alasta. Suomessa pinta-alasta on suojeltu yhdeksän prosenttia. Esimerkiksi samoilla leveyspiireillä sijaitseva Kanada aikoo suojella vuoteen 2020 mennessä 17 prosenttia pinta-alastaan. Monessa Afrikan valtiossakin on enemmän suojelualueita kuin Suomessa.
Haatajan mukaan suojelualueemme ovat liian pieniä ja kansallispuistoissa keskiössä on virkistyskäyttö. Hänen mielestään ainoa keino monimuotoisuuden turvaamiseen on lisäsuojelu ja luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen. Hän rajoittaisi reippaasti metsätaloutta.
"Metsien jatkuva kasvatus ei ole ratkaisu, vaan metsien pitäisi kasvaa aidosti vanhoiksi."
Poronhoidon Haataja lakkauttaisi kokonaan eteläisimmältä poronhoitoalueelta ja vähentäisi poromääriä pohjoisemmassa. Hän herättelee lukijoitaan kuvalla porojen aiheuttamasta eroosiosta. Siinä näkyy, miten harmaa jäkäläpeitto alkaa siitä, mihin poroaita loppuu. Myös Googlen ilmakuvissa näkyy Suomen puoli ruskeaksi kaluttuna, kun taas Venäjän rajalta alkaa jäkälikkö.
Haataja kritisoi suurpetokorvausjärjestelmää. Poronhoitaja saa suurpedon tappamasta porosta moninkertaisen korvauksen verrattuna teurastettuun. Tilanne houkuttelee korvausten väärinkäyttöön, sillä petovahinkoilmoituksista tarkastetaan vain murto-osa.
Petojen kohtaloa Haataja suree. Pohjoismaissa poronhoitoalueelle eksyneet sudet tapetaan. Susia tarvittaisiin pitämään kurissa pienpedot, jotka koituvat monien lintujen kohtaloksi.
Suurpedot sääntelisivät myös hirvieläinten määrää, mikä puolestaan voisi hidastaa punkkien levittäytymistä pohjoiseen. Koska pedot eivät pääse ylittämään Suomea Venäjältä Ruotsiin, yksipuolistuu Ruotsin petojen geenistö.
Haataja on törmännyt reissuillaan jokusen kerran ahmaan, mutta muista suurpetohavainnoista pohjoisessa on turha haaveilla.
"Rakas mummoni, toivon, että saan vielä nähdä ison hirven laukkaavan vauhkona halki mustan taivaankannen ja susien kiitävän Tenon jäistä kantta Jäämerelle. Kuulla niiden viileän ulvonnan korkealla tunturipahtojen tulipalopakkasissa ja nähdä lohen nousevan jäisestä merestä uudestaan ja uudestaan. Nähdä, kuinka revontulet valaisevat Jäämeren puhtaita, rikkaita ja villejä rantoja. Tuntea Jäämeren tuulen poltteen kasvoillani."
Antti Haataja: Pohjoinen – Jälkemme maailman laidalla. 304 sivua. Tammi
