Kilpailukyky on ennen työllisyyttä
Taloutta ei kannata rakentaa viennin varaan, ellei kustannuksia kyetä pitämään sellaisina, että tuotteet ovat kilpailukykyisiä. Ellei ole, investoinnit valuvat hukkaan. Eiköhän näitä tapauksia Suomestakin löydy enemmän kuin tarpeeksi.
Ellei ole yrityksiä ja yrittäjiä, ei tarvita palkkatyöntekijöitäkään. Itse kukin jää oman onnensa sepäksi.
Velkaelvytys on vaarallista letkuruokintaa, jos kustannukset pysyvät edelleen korkeina eikä tuotteesta irtoa liksaa enempää. Jos kustannukset pysyvät ennallaan, tavara jää takapihalle seisomaan ja laitos perässä.
Kun tiettyjä velkarajoja ylitetään, letkut vedetään irti. Niin hotelli kuin tehdas jäävät hylättynä korpeen ja ihmiset työttömiksi. Silloin todellinen kurjistuminen niin yksilö- kuin valtiotasollakin vasta alkaa.
Jokainen palkannousu on aina tiennyt kallistuvia elinkustannuksia, tavallisen ihmisen hyöty on jäänyt luultua ohuemmaksi. Sen sijaan haitat kilpailutaloudessa ovat korostuneet, nekin tavallisen ihmisen tappioksi potkujen muodossa. Turhan monta yrityskuolemaa ja maastamuuttoa on jo tapahtunut ja ihmiset joutuneet korvauslinjalle.
Ei tarvita kateutta ja luuloa, että yritys riistää työntekijää. Se on ikiaikaisen vanha luutuma, mikä ei kuulu tähän päivään. Työllisyys tulee vasta kilpailukyvyn jälkeen eikä päinvastoin.
Lähes jokaisessa tuotteessa on piilossa useamman ihmisen hintalappu, alkutuottajan, teollisuuden, välikäsien ja kaupan. Ja vielä verokarhun, sen saman joka etuja ja apuja jakaa. Tavallisia ihmisiä niiden kaikkien takana on, jopa sen verokarhunkin.
Tänä päivänä työnantajan ja tekijän on sovittava kunnolla samaan veneeseen, muutoin ei kunnian kukko laula. Ei kannata purra käsiä, joista on riippuvainen, ettei lypsävä lehmä mene mahoksi.
Pienen maan tuotannot, mitä ne sitten ovatkin, mahtuvat maailmalle, jos kilpailukyky on kohdallaan. Se edellyttää joustoa palkoissa ja sitä myöten myös suomalaisten elintasossa. Siihen meillä jos keillä on varaa, leipää se on kapeampikin leipä.
Itse asiassa leivästä ei enää ole ollut kysymys vuosikymmeniin, vaan leivän päällyksen monipuolistetuista särpimistä; ylenpalttisesta elämäntavasta, jonka herkkujen tulisi näkyä maailmanääriin.
Parempi ennakoida heti silloin, kun asia on tiedossa kuin ajautua riskipelillä kreikkalaisten tielle.
Kysymyshän on, ei yhtään sen vähemmästä kuin siitä tavallisesta suomalaisesta, Suomesta ja suomalaisuudesta.
Eikö niistä enää välitetä vaan haikaillaan suurenevissa riskeissäkin sellaisia onneloita, joita ei edes ole?
Vuosikymmeniä jatkuneiden nousujen jälkeen olemme tosi arvokkaita toisillemme ja lisäarvoa pitäisi saada.
Kuinkahan sitä saadaan, kun talouskasvua ei tapahdu ja nolla- tai miinuskasvusta pitäisi löytyä lisäjaettavaa?
No, voihan lisäjaettavan tietysti kustantaa lisävelalla.
Arvi Pöyhönen
Suonenjoki
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
