vierasyliö Kyliin rakentaminen ei ole kustannus

Yleisesti oletetaan, että hajarakentaminen aiheuttaa kunnalle ja laajemmin koko yhteiskunnalle kustannuksia. Siksi ympäristöministeriö (YM )ja elykeskusten ympäristöpuoli haluavat voimaan uuden

kaavoituskäytännön.

Ympäristöhallinnon mukaan hyvää yhdyskuntarakennetta mitataan sillä, että niin sanottua hajarakentamista eli ”suunnittelutarveratkaisuja” vähennetään vuosi vuodelta.

Tämän politiikan harppuunakärjeksi voi luonnehtia

kaavoittajatyöryhmän esitystä kaupunkiseudun hajarakentamisen hallinnasta. Esityksessä sotketaan yhteen asemakaava-alueiden lievealueen tunnettu ongelma sekä sellainen kyliin rakentaminen, joka ei edellytä uusia infrainvestointeja.

Mutta onko tälle kovalle

otteelle tieteellisiä perusteita?

Kun tutkimuksiin perehtyy, käy ilmi, että kovalla voimalla

ja alan koulutuksissa ajettu

politiikka ei perustukaan

tutkimuksiin. Se on enemmänkin dogmi, myytti ja uskonasia.

Jukka Heinosen väitöskirja huhtikuulta 2012 vertaili

maalaisen ja kaupunkilaisen hiilijalanjälkeä. Tulos on, että

kaupunkilaisen hiilijalanjälki

on suurempi. Maalla asuvan hiilijalanjälki on keskimäärin 9,5 tonnia vuodessa, kun

Espoossa asuvan hiilijalanjälki on 14 tonnia vuodessa.

Heinonen ja Seppo Junnila ovat laatineet 27.10.2010

päivätyn tutkimuksen Hiilikulutuksesta ja hiilijohtamisesta Tampereen alueella. Sen johtopäätös on kaupunkisuunnittelijoita hämmästyttävä.

Liikenteen hiilipäästöillä ei ole merkitystä kaupunkiseudun

asukkaan hiilijalanjäljen

kannalta. Sen sijaan ”ylivoimaisesti merkittävin hiilivaikutus on energian tuotantotavalla”. Eli niin kauan kuin kaupungin

energialähteenä on 80-prosenttisesti fossiilipolttoaine eli maakaasu, ei kaupunkirakenteella ole merkitystä.

Kimmo Kosken raportti

kuntataloudesta ja yhdyskuntarakenteesta (Suomen ympäristö 44/2008) ei väitä olevansa

tutkimus, mutta siihen koko

ympäristöhallinnon offensiivi perustuu.

Siinä saadaan taajamaan tai kaupunkiin rakentaminen edullisemmaksi käyttämällä menojen ja tulojen haarukkakeskiarvoa. Näin aineiston yksi äärimmäisen harvinainen

kustannustapaus (uusi päiväkoti maalaiskylään) ja äärimmäinen tulosattuma (kaupungin onnekas maanmyyntitulo) yleistetään koko Suomea koskevaksi.

Tällä kikalla saadaan ”kokonaistulovertailu” kaupunkirakentamista suosivaksi.

Tosiasiassa raportti itse osoittaa, että maaseudulle

rakentamisesta aiheutuu

kunnille vähiten kustannuksia.

Tämä onkin järkeenkäypää,

koska kyliin ei yleensä tarvitse rakentaa uutta infraa.

Kosken raporttia käytetään kritiikittömästi ja ymmärtämättömästi todisteena ”hajarakentamisen haitallisuudesta”.

Mainittakoon, että tuossa

raportissa on otettu huomioon kotiapu, koulukuljetukset ja muita kustannuksia, joista

kaavoittajat paljon puhuvat.

Pekka Lahden ja Paavo Moilasen vuoteen 2050 ulottuva kehitysvertailu kaupunkiseutujen

yhdyskuntarakenteesta

(Suomen ympäristö 12/2010) on tieteellisesti pätevä.

Tämäkin tutkimus joutuu olettamaan, että ”pien- ja

kerrostalorakentamisessa

päästään samaan materiaalijakaumaan”, jolloin poistetaan siis puurakentamisen ja betonirakentamisen ominaispäästökertoimien ero.

Näin kikkaa käyttämällä

saadaan tiivistyvä kaupunkirakenne vertailun voittajaksi. Muutoin hajautuva puutalovaihtoehto olisi voittanut

vertailun!

Tämä viimeksimainittu

seikka muuten perustuu samaan aineistoon, jota Jukka Heinonen väitöskirjassaan analysoi.

Mainitsen vielä YM:n Kyläkaavoitusoppaan (Suomen

ympäristö 3/2012) vaikkei se olekaan tutkimusta edellä

tarkasteltujen tapaan.

Opas käsittelee vuodesta 2009 maankäyttö- ja rakennuslaissa ollutta kyläyleiskaavan mahdollisuutta, joka laajasti

käytettynä ratkaisisi monta maaseuturakentamisen ongelmaa. Kuitenkin YM on kirjauttanut lakiin että ”määräys

voi koskea vain kyläaluetta,

johon ei kohdistu merkittäviä rakennuspaineita”.

Toisin sanoen osallistavaa,

rakennuspaikat suoraan määrittävää kyläkaavaa voisi käyttää vain siellä, missä sitä ei tarvita. Keskeistä siteeratussa määräyksessä on, miten ”merkittävä

rakennuspaine” tulkitaan.

Järkevintä olisi tulkita, että merkittävää rakennuspainetta

on kaikkialla siellä, minne

tullaan laatimaan asemakaava. Kaikissa muissa tapauksissa

tulisi käyttää mainittua maarakennuslaki 44 § kyläkaavamenettelyä.

Se ei nimittäin ole kaavana huonompi vaan parempi kuin konsultin laatima vyöhykeyleiskaava. Sillä puolestaan ei ole merkitystä, ellei se johda asemakaavaan.

Tampereen seudun kylistä Lempäälän Lastusiin laadittiin vuosina 1998–2001 kyläyhdistyksen aktiivisuudella ja yhdessä

kunnan kanssa kyläosayleiskaava. Sen perusteella kylään on tähän mennessä rakennettu

47 taloa ja investoitu noin 14 miljoonaa euroa.

Kunnan rahaa kylä on tarvinnut arviolta 400 000 euroa, josta

suurin osa kylän vesihuolto-osuuskunnan avustusta. Tällä hetkellä on varovaisuusperiaatteen mukaan arvioitavissa, että uudet asukkaat maksavat kunnallisveroa vuodessa 320 000 euroa. Eli kunta voittaa kymmenen vuoden aikana 2,6 miljoonaa!

Näiden tarkastelujen perusteella haastan ympäristöhallinnon tutkimustiedon kautta osoittamaan, millä perusteilla maaseudulle rakentamista jyrkästi ja kaavoittajakoulutuksen kautta jarrutetaan.

Vaikuttaa nimittäin pahasti siltä, että keisarilla ei ole vaatteita.

On ainoastaan kollektiivinen harha siitä, että suunnittelijoilla olisi asukkaita parempi tieto

siitä, millaista on hyvä asuminen.

Tässä on kysymys kaksinkertaisesta rakenteellisesta

väkivallasta: politiikkaa ajetaan väkipakolla jyräten tavalliset ihmiset ja kaiken huipuksi

politiikalta puuttuu perustelu.

JUHA KUISMA

Kirjoittaja on kylien

liiketoiminta-asiamies.

Avaa artikkelin PDF