Tiesitkö tämän Paasikiven suurteon? – "Jos hän ei olisi vetänyt rajaa äärioikealle, toisen maailmansodan jälkeen kokoomuksen toiminta olisi todennäköisesti kielletty"
J. K. Paasikivi oli hirveä raivoaja. Kansallis-Osake-Pankin johtokunta värväsi jopa psykologin selvittämään, oliko hän täysin järjissään.
Presidentti J.K. Paasikiven syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta 27. marraskuuta 2020. Paasikivi oli monipuolisuudessa poikkeuksellinen persoona. Hän seilasi politiikan ja yksityissektorin välillä ja toimi lisäksi diplomaattina. Kuva: MuseovirastoPresidentti Juho Kusti Paasikivi (1870–1956) on yksi tärkeimmistä poliitikoista Suomen lähihistoriassa.
Turun yliopiston poliittisen historian emeritusprofessorin Timo Soikkasen mukaan Paasikivi oli esimerkiksi C.G.E. Mannerheimia keskeisempi hahmo Suomen historian ratkaisuvaiheissa.
Soikkanen muistuttaa, että Paasikivi edusti pitkän uransa aikana hyvin erilaisia näkemyksiä eikä suoraa Paasikiven poliittista linjaa ole olemassa.
”Hän oli viimeinen, joka neuvotteli venäläisten kanssa kompromisseista ja oli vain vähän myöhemmin pääministerinä valitsemassa meille saksalaista kuningasta. Paasikivi oli myös keskeinen henkilö, kun punaisten vankileirejä perustettiin 1918 ja kun myöhemmin suhtautumista Neuvostoliittoon reivattiin”, Soikkanen sanoo.
Paasikivi perusteli sisällissodan jälkeen valittua Saksa-suuntausta ja monarkiahanketta reaalipolitiikalla. Eduskunnan puhemiehen ja Paasikivi-seuran puheenjohtajan Matti Vanhasen (kesk.) mukaan kuningashanketta vei eteenpäin hänen ideologinen konservatiivisuutensa. Hankkeelta putosi pohja, kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan.
”Minusta tämä vaihe on Paasikiven valtiollisen uran heikoin kohta, mutta sen jälkeen hän vahvisti asemaansa asteittain.”
Vanhanen arvioi, että Paasikivi oppi erittäin paljon uudesta syntyneestä Neuvostoliitosta toimiessaan Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomen valtuuskunnan johtajana. Hän oli myös tärkeässä neuvottelijan roolissa talvisodan alla 1939 ja jatkosodan loppuvaiheissa.
Näiden kokemusten pohjalta Paasikivelle muodostui kylmän realistinen käsitys sodan lopputuloksesta ja Suomen ulkopoliittisesta asemasta.
”Realismin taju on ehkä tärkein perintö, mikä hänestä on jäänyt jälkipolville. Hän tarkasteli vuodesta 1944 alkaen Suomen ulkopolitiikkaa peilaten sitä oikeastaan kaikessa Neuvostoliittoon”, Vanhanen sanoo.
Juho Kusti Paasikivi oli Kansallisbiografian mukaan itsenäinen ja itsepäinen nuori mies. Myöhemmällä iällä luonteen keskeisiksi piirteiksi tulivat myös realismi, varovaisuus ja pessimismi yhdistettynä kuohuvaan temperamenttiin.
Kansallis-Osake-Pankissa jouduttiin vaihtamaan jopa uudet ovet pankkisaliin, koska pääjohtaja Paasikiven huuto kuului sinne asti.
”Hän oli hirveä raivoaja. Pankin johto jakaantui kysymyksessä, oliko Paasikivi täysin järjissään. Pankin johtokunta värväsi psykologin tarkkailemaan ja keskustelemaan Paasikiven kanssa hänen itsensä tietämättään”, Soikkanen naurahtaa.
Raportti kertoi, että Paasikiven mielenterveydessä ei ollut vikaa. Psykologin mielestä hänellä oli kuitenkin hermostollinen sairaus, joka tulisi vain pahenemaan iän myötä.
Toisaalta Paasikivi oli myös loistava seuramies, ja hän tuli erittäin hyvin toimeen neuvostoliittolaisten kanssa. Soikkasen mukaan Paasikivi osasi olla ylöspäin todella miellyttävä ja nuoleskeleva ja samalla alaspäin aika tiukka persoona.
”Paasikivi oli olennainen hahmo pääministerinä ja presidenttinä, että selvisimme 1940-luvun vaaran vuosista. Siitä ei olisi tullut mitään Mannerheimin jääräpäisellä asenteella”, emeritusprofessori sanoo.
Vanhanen nostaa esiin Paasikiven suuren merkityksen talouden alalla. Paasikivi oli keskeinen henkilö osuustoiminnan ja Pellervo-seuran perustamisvaiheissa.
”Varsinkin nuorena poliitikkona Paasikivi toimi paljon maaseudun taloudellisen kehittämisen puolesta”, Vanhanen sanoo.
Soikkasen mukaan monet ihmiset ajattelevat vieläkin, että Suomen kaltaisella pienellä valtiolla on samat oikeudet kuin suurvallalla.
Paasikivelle oli selvää, että suurvallat määräävät ja pikkuvaltioiden on tietyissä rajoissa mukautettava toimintansa sen pohjalle.
Soikkanen ottaa esimerkiksi 1945–1946 pidetyn sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, jossa tuomittiin jatkosodan aikaista Suomen poliittista johtoa.
Neuvostoliiton vaatima taannehtiva lainsäädäntö ei sopinut suomalaiseen oikeuskäytäntöön, ja esimerkiksi entinen presidentti K.J. Ståhlberg vastusti sitä ankarasti.
Ståhlberg oli tyypillinen lakimies, joka yritti soveltaa juridiikan sääntöjä ulkopolitiikkaan. Paasikiven mielestä ikävä sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vain toteutettava, jotta isompi asia, Suomi, pelastuu.
”Paasikivi sanoi, että kysymys on herrojen sotapalvelusta.”
Historiakuva Paasikivestä kaipaa vielä täydennystä sisällissodan jälkiselvittelyn osalta, Soikkanen sanoo.
Mannerheim erosi jo toukokuussa 1918 valtionjohtajan paikalta, joten vastuu vankileirikatastrofista lankeaa monin osin hänen seuraajansa P.E. Svinhufvudin ja pääministerinä toimineen Paasikiven harteille.
Vankileireillä kuoli yli 11 000 punaista, heidän joukossaan myös naisia ja lapsia. Tuhannet punavangit menehtyivät aliravitsemukseen ja tauteihin kesällä 1918.
”Paasikivi kantaa vankileireistä suuremman vastuun kuin yleensä nähdään”, Soikkanen toteaa.
Presidentin toinen vaimo Alli Paasikivi tokaisi lahjottaessaan Paasikiven kirjastoa Turun yliopistolle, että ”Juho hävitti epämiellyttäviä asiakirjoja”. Soikkanen arvelee, että kysymys oli nimenomaan vuoden 1918 papereista.
”En usko, että Paasikivi erityisesti vihasi punaisia. Punainen puoli nousi kapinaan juuri silloin, kun Suomi oli itsenäistymässä.”
Paasikiven suuruus valtiomiehenä perustuu kykyyn oppia virhearvioistaan, mukautua tosiasioihin ja muuttaa linjaansa.
”Kokemus tuotti sellaista osaamista ja harkintakykyä, joka oli Suomelle äärimmäisen arvokasta vuodesta 1939 aina vuoteen 1956 saakka”, Vanhanen kiteyttää.
Soikkanen ottaa esiin Paasikiven vähän pimentoon jääneen suurteon. Toimiessaan kokoomuksen puheenjohtajana (1934–1936) hän teki selkeän rajanvedon äärioikeistolaiseen Isänmaalliseen Kansaliikkeeseen (IKL).
”Paasikivi kulki ympäri maata ja heitti ”iikollit” ulos puolueesta. Hän ilmoitti selkeäsanaisesti, että fasistien paikka ei ole kokoomuksessa.”
Jos Paasikivi ei olisi vetänyt rajaa äärioikealle, toisen maailmansodan jälkeen kokoomuksen toiminta olisi todennäköisesti kielletty fasistisena.
”Suomessa IKL:n lakkauttaminen riitti ja kokoomus sai jatkaa toimintaansa. Tämä mahdollisti sen, että Suomessa saattoi säilyä länsimainen monipuoluejärjestelmä”, Soikkanen tähdentää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
