Ruuan strateginen merkitys nousussa
vierasyliö
Vuonna 2008 rekisteröitiin finanssikriisi ja ruokakriisi. Alueellisesti vaihdellen oli puutetta vehnästä, maissista, soijasta tai riisistä tahi useasta näistä samanaikaisesti.
Ruokaindeksi sojotti piikkinä taivasta kohti, tuolloinen ennätys ylitettiin pian, jo viime kesänä. Elintarvikkeiden hintojen nousu pudotti edellisellä kerralla yli sata miljoonaa nälkäistä asiakasjonoista pois – kuinka käy nyt?
Globaalisti moni ruokakunta on jo joutunut tinkimään muista hankinnoista elintarvikkeiden reaalihintojen nousun ja/tai perinteisen ostoruuan saatavuuden vaikeutumisen takia.
Viime vuosikymmenen sato-odotuspettymyksillä on ollut myös merkittäviä maankäytöllisiä ja markkinaseuraamuksia.
Soijapula nosti sen yksikköhintoja siinä määrin rajusti, että tuottajien kannatti siirtyä puuvillasta soijantuotantoon. Tämä puolestaan nosti puuvillan maailmanmarkkinahinnan yli sataan vuoteen ennätyslukemiin. Rakennemuutoksen vaikutus heijastui oitis Kiinasta lähtien vaatetuotantoon ja -kauppaan.
Väestö on jatkanut runsastumistaan: vuosina 2009–2012 yhteislisäys on yli 350 miljoonaa. Kokonaismäärä ylitti vuosi sitten seitsemän miljardin rajan, joista joka seitsemäs oli silloin aliravittuna.
Samanaikaisesti viljelyskelpoinen maa-ala jatkoi supistumistaan. Jo 1950-luvulla talousmaantieteen professori Ilmari Hustich varoitti luennoillaan nyt nähtävissä olevasta tilanteesta.
Tässä hämmästeltävää: kaavoitustyötä perustellaan väestönkasvulla ja samalla hyvää peltomaata kaavoitetaan pois ruoantuotannosta. Puheet ylituotannosta ovat toki loppuneet.
Valtioiden keskushallinnoissa eri ministeriö on vastuussa ruokahuollosta ja maankäyttö- ja kaupunkipolitiikasta. Voi olla niinkin, ettei maassa ole sallittua puhua huoltovarmuudesta. Yhteistä näyttää kuitenkin olevan, että kun kansalliset mahdollisuudet on tärvelty, strategiset pyrkimykset suuntautuvat rajojen ulkopuolelle.
Maanpuolustusstrategit antavat kaksi toimintavaihtoehtoa: vaje on paikattava joko rahalla tai aseilla. Arabikevät valitsi aseet.
Pohjois-Afrikan diktaattoreista Libyan Muammar Gaddafi osti öljyrahoilla malliksi 250 000 hehtaaria peltoa Ukrainasta, mutta se ei riittänyt vakuutukseksi kansan tunnoissa.
Hankintapotentiaalia on Itä-Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa ja tunnetusti erityisesti Afrikassa. Gaddafi afrikkalaisena ei tietenkään mennyt tällaisille ostoksille omaan maanosaan, se olisi saatettu tulkita poliittissotilaalliseksi tunkeutumiseksi Afrikan unionin toisen jäsenvaltion alueelle.
Kiinalaiset ja eteläkorealaiset aasialaisina ovat samalla periaatteella maakaupoilla oman maanosan sijasta Afrikassa; kaupaksi on mennyt jo Espanjan ja Ranskan yhteenlasketun peltoalan verran viljelykelpoista maata.
Kiina on siis avainasemassa maanhankkijana, sillä on suuri tarve ja paras valmius.
Kiinalla on neljännes maapallon valuuttavarannoista pankkiholveissaan samalla kun useimmat huoltovarmuutta kaipaavat maat ovat enemmän tai vähemmän veloissaan.
Kiinalla on puutetta viljelyskelpoisen maan rinnalla puhtaasta makeasta vedestä. Mutta kuinka Kiina valtauksensa tekee? Kiina on ”harjoitellut” hankkimalla fossiilisen energian ja malmioiden määräaikaisia (esimerkiksi 30 vuotta) hyödyntämisoikeuksia muista maista.
Tapani Sirviö kertoo (MT 7.5.12), että nyt ”maan hankkijoina ovat pitkän aikavälin sijoitustuottoja hakevat rahastot ja eläkerahastot”. Näin valtioiden valtioihin kohdistama siirtomaapolitiikka voidaan yrittää pestä ”bisnesmaailman normaalilta vaikuttavaksi sijoitustoiminnaksi”.
Pelto tuotannollisena hyödykkeenä on raakaöljylähteistä ja mineraaliesiintymistä kestoltaan poikkeava. Öljyn ja mineraalien talteenoton jälkeen muodostunut onkalo tai kuoppa on ongelmajätteeksi verrattavissa oleva rasite. Hoidetun pellon reaaliarvo on sitä vastoin nouseva rajallisella maapallolla jatkuvasti.
On selvää, että siirtomaapolitiikan poliittisen riskin ylittävä motivaatiotekijä on ”oman kansan” ruokkiminen, jolloin tuotantoalueen ihmiset jäävät tuota ravintoa paitsi.
Afrikassa siirtomaapellolla tuotettu ravinto viedään omistajamaahan Kiinaan syötäväksi. Globaalissa tarkastelussa se ei tietenkään jää hyödyntämättä. Pohdiskelu koskee sitä, kuinka afrikkalaiset ruokitaan.
Aika näyttää, onko tämä ristiriita johtava kansannousuihin tuotantoalueella. TV näytti kuvaa kiinalaisista sotilaanasuissa vartioimassa sudanilaista öljylähdettä.
Viljava maa ei yksin ratkaise tuotannon onnistumista. Muun muassa bio- ja säätekijöiden täytyy myös osiltaan tukea primäärituotantoprosessin onnistumista.
Äärisääilmiöt ovat aina olleet vaikuttamassa satotasoihin kasvinviljelyn 13 000 vuoden aikana. Nyt samansuuntaisesti ja -aikaisesti vaikuttavien ilmiöiden yhteisvaikutus on tuottamassa myös globaaleja katastrofeja. Vettä voi olla joko aivan liian vähän tulokselliseen tuotantoon tai se liiallisuudellaan estää tai tuhoaa sen.
Kemiaan tukeutuva tuotantomenetelmä sisältää myrkytys- ja jäämäongelmien ohella hoitamattomuusriskin epävarmoissa yhteiskunnallisissa oloissa. Niinpä vaellussirkat pyrkivät parhaillaan runsastumaan, kun Pohjois-Afrikan Sahelin alueen kansannousuista johtuen torjuntatoimet ovat jääneet siellä liian vähälle huomiolle tai kokonaan tekemättä.
Räjähdysmäisesti kasvanut broileritalous on kriittisen arvioinnin kohteena sekä käytetyn valkuaisrehun että fosforipitoisen sonnan vuoksi. Jälkimmäisen sisältämä fosfori pitäisi prosessoida uudelleen käyttöön. Suomenlahti on vaarassa, kun näin ei menetellä.
Suomen aiempien hyvien ympäristötöiden merkitys mitätöityy, jollei fosforiasioita saada Suomenlahden perukassa hallintaan. Yhteisyritys toisi jälleen konkreettisuutta naapurivaltioiden yhteistyöhön.
Ravinto, puhdas makea vesi ja suoja (turva) ovat ekologisia perustekijöitä. Näin niillä on myös ratkaisevaa strategista merkitystä.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori
ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
