VIERASKOLUMNI Pahat pankit

Kaukana takana ovat ajat, jolloin paikallispankin johtajan hommassa oli hohtoa. Oli komiat konttorit kylänraitin kahta puolen, paljon kuuliaisia alaisia tiskien takana ja omat valtuutetut kuntapäätöksiä sorvaamassa.

Leijonien kokous oli tiistaisin ja rotareiden torstaisin.

Rahaa otettiin ja lainaa annettiin – niin ja siitä välistä sitten napattiin parin kolmen

prosentin voitto. Sillä sitä kelpasi mennä pyytämään johtokunnalta pankinjohtajien yhdistyksen suosittelemaa vaativuuspalkan korotusta.

Hohtoa on hommassa vieläkin, mutta monella pankkipomolla se on heijastusta otsalle kirpoavasta tuskan hiestä. Rahan piteleminen on edelleen pankkien peruskauraa mutta vakaaksi bisnekseksi siitä ei enää ole.

Korot ovat mitättömät, eikä vihattu kilpailija enää ole raitin toisella puolella vaan jokaisen oman läppärin takana. Tulosta täytyy taikoa arvopaperikaupasta ja vaurastuneiden suurten ikäluokkien varallisuuden vaalimisesta.

Ei pankkiirin elämä sentään ylen mustaa ole. Vaikka

konttorit ovat hiljentyneet, on plussaa sentään taottu koko pankkikriisin jälkeinen aika, yli viisitoista vuotta. Asiat olisivat oikeastaan uomissaan, elleivät pankkiveljet suuressa maailmassa olisi pilanneet koko hyvin viritettyä rakennelmaa.

Jenkeissä ja Euroopassakin iski hillitön ahneus. Kun rahapolitiikka oli äärimmäisen löysää, taottiin lainoja ottajille ilman vakuuksia kevein ehdoin. Normaalista lainanantamisesta tehtiin roskapaperikauppaa. Lopputulos on tässä ja nyt. Ensin tuli rahakriisi ja sitten talouskriisi, kruununa vielä valtioiden velkakriisikin. Syyllinen löytyi läheltä: pankit ja pankkiirithan ne tämän meiningin aloittivat.

Niinhän ne aloittivat, mutta eivät Suomessa, vaikka kyllä täälläkin yhtä ahneita osattiin olla, tilaisuuden tullen. Hinta tästä kansainvälisestä seikkailusta maksetaan nyt kahta kautta: olemattomana korkoerona ja valtavasti lisääntyvänä pankkisääntelynä.

Tästä se hiki johtajan otsalle. Omaa vakavaraisuutta pitää kasvattaa tuntuvasti ja riskejä vähentää. Lainanottaja on huomannut tämän jo vuoden verran. Enää ei halvinta lainaa anneta nollapilkkujotain-

marginaalilla, ja pitkiä laina-aikoja vieroksutaan. Vakuutta pitää olla pönäkästi ja ottajan askelessa totuttua nöyryyttä.

Rahoituksen kiristyminen näkyy kasvun hidastumisena. Ellei yrittäjällä ole vakuuksia tai takaajia, voi jopa käyttöpääoman saaminen käydä vaikeaksi.

Rahaa maailmassa on, keskuspankit sitä suorastaan painavat. Rahat ohjautuvat kuitenkin nyt valtioiden velkapapereihin ja pörssiyhtiöihin. Pahat pankit uhkaavat jäädä vanhasta tehtävästään kokonaan eläkkeelle. Niistä saattaisi

tulla todellisia säästöpankkeja: talletuspaikkoja vähän vanhasta tottumuksesta.

Pankeille lätkäistiin nykyisen hallituksen ideoima pankkivero. Se näyttää olevan puhdasoppinen haittavero. Kun kerran pankki on ollut paha, pitää siitä maksaa.

Valtio tarvitsee rahaa, mutta järkevintä sitä olisi haalia veroparatiiseihin karanneista suomalaisista miljardeista. Kysyä voi myös asuntolainojen korkovähennyksen järkevyyden

perään näiden korkojen päivinä.

Velkaisille talonpojille pankkipolitiikka ei lupaa hyvää. Hulluinta on, että erityisesti metsä on tullut kaupunkivarakkaan suosituksi sijoituskohteeksi epävarmana talousaikana.

Vapaa maa, mutta meitä ajetaan torpparin asemaan joka suunnalta.

Avaa artikkelin PDF