Pikamuotia kulutetaan kuin ruokaa
Kuva: Viestilehtien arkisto”Hankkikaa mieluummin muutamia hyvin tehtyjä pukuja kuin monta muodikasta tämän vuoden hepenettä.” Näin neuvoi opaskirja Taitava emäntä vuonna 1951.
Vinkki on entistäkin ajankohtaisempi, sillä halpojen hepeneiden haaliminen on kiihtynyt. Olemme haksahtaneet pikamuotiin. Vaatteita ostetaan kuin ruokaa: lähes yhtä usein ja yhtä halvalla. Parasta ennen -päiväyskin tulee vastaan nopeasti.
Siinä missä Taitava emäntä käytti 50-luvulla vaatteisiin 14 prosenttia tuloistaan, nykysuomalaisella kuluu niihin enää neljä prosenttia. Summa vastaa runsasta 1 600 euroa vuodessa.
Vaatteiden hinta on laskenut noin 40 prosenttia 15 vuodessa. Halpuus syntyy tinkimällä ympäristön ja työntekijöiden hyvinvoinnista.
Käsityökirjailija, vaatesuunnittelija Rinna Saramäki huomasi käyttävänsä turhauttavan paljon aikaa pukeutumisongelmien kanssa tuskasteluun. Vaatekaappi tursusi, eikä sieltä silti löytynyt päällepantavaa. Teki mieli ostaa uusia vaatteita, mutta tilanne ahdisti.
Saatuaan lapsen Saramäellä ei ollut enää aikaa joka-aamuiseen pukeutumisrumbaan. Hän päätti korjata tilanteen kertaheitolla. Tempauksesta syntyi kirja Hyvän mielen vaatekaappi. Sen lähestymistapa pukeutumisongelmaan on virkistävä: Ratkaisemalla omat vaatepulmansa tulee puuttuneeksi samalla maailmanlaajuisen muotiteollisuuden epäkohtiin.
Saramäki löysi netistä avukseen Projekti 333 -ohjelman. Kaikessa yksinkertaisuudessaan siinä valitaan vaatekaapista 33 vaatetta, joihin pukeudutaan kolmen kuukauden ajan. Myös kengät, laukut, korut, asusteet ja ulkovaatteet pitää mahduttaa lukuun.
Sen sijaan alus- ja urheiluvaatteita sekä kotona käytettävää oloasua ei tarvitse laskea mukaan.
Kaikki loput vaatteet viedään varastoon. Saramäki huomasi, että 33 vaatteella tosiaan pystyy kattamaan lähes kaikki elämäntilanteet.
”Projektin myötä omaa vaatevarastoaan katsoo uusin silmin. Saattaa ällistyä, miten paljon epäkäytännöllisiä riepuja on tullut säilytettyä.”
Hyvän mielen vaatekaapista ei löydy syyllisyydentuntoa aiheuttavia virheostoksia, eikä kasaa eriparisia vaatekappaleita. Sieltä ei vyöry tekstiiliryöppyä lattialle, eikä asukokonaisuuksien etsiminen aiheuta päänsärkyä.
Hyvän mielen vaatekaapin perustana on tietoisuus omasta tyylistä ja omista tarpeista. Saramäki suosittelee suunnittelemaan sisällön kynän ja paperin kanssa. Turhat rytkyt voi lahjoittaa pois ja täydentää tarvittaessa laadukkailla, monikäyttöisillä vaatteilla.
Saramäki muistuttaa, ettei täydentäminen tarkoita välttämättä uuden ostamista, vaan kirpputorilöydösten tekemistä, korjaamista, teettämistä tai jopa lainaamista.
Vaatekaapin siivouksen jälkeen on helpompi välttää houkutukset ostaa uutta.
”Kauneinkaan vaate ei ole omistamisen arvoinen, jos se ei täytyä pukeutumistarvetta, sovi muiden omistamiesi vaatteiden kanssa yhteen ja kohenna vaatekaapin kokonaistasoa”, Saramäki pohtii.
Hän kannustaa budjetoimaan vaateostoksiin käytettävät varat. Silloin välttää ostamasta halvinta kertakäyttömuotia.
Laadukkaan, kestävän vaatteen ostamista Saramäki pitää ekotekona.
”Voi vain ihmetellä, miksi kaikkein surkeimpia rättejä saa ylipäänsä myydä, kun muidenkin tavaroiden laatua säädellään EU:ssa.”
Pahimmillaan hikipajassa kokoon kursittu vaate venähtää käyttökelvottomaksi ensimmäisessä pesussa. Eikä hintakaan valitettavasti aina takaa laatua.
Saramäki patistaa kuluttajia palauttamaan huonolaatuiset rievut kauppaan ja antamaan kirjallista palautetta.
Hän kannustaa myös tiedustelemaan yrityksiltä vaatteiden alkuperää ja tuotanto-olosuhteita. Saramäki itse on ottanut yhteyttä ainakin kymmeneen vaatefirmaan. Viimeksi hän sai epämääräisen vastauksen alusvaatevalmistajalta.
”Vastauksesta huolimatta kysyminen on tärkeää”, kirjailija kannustaa.
Kansalaisjärjestöt eivät yleensä neuvo boikotoimaan vaatemerkkejä tai valmistusmaita, koska ostolakot iskevät kipeimmin heikossa asemassa oleviin työntekijöihin. Paras keino on painostaa vaatefirmoja parantamaan työntekijöiden oloja.
Minimipalkka Bangladeshissa on noin 30 euroa kuukaudessa. Sillä ei saa edes riittävää ravintoa. Saramäen laskelmien mukaan tehdastyöläisten palkan tuplaaminen tai jopa triplaaminen elinkelpoiselle tasolle nostaisi länsimaassa myytävän t-paidan hintaa noin 2,50 euroa. Siihen kuluttajilla olisi varmasti varaa.
Saramäki ei nosta yhtäkään kangasmateriaalia ylitse muiden: ”On melkeinpä samantekevää, mistä materiaalista tuotettuja vaatteita hankkii, jos niitä hankkii tarpeeksi vähän.”
Ympäristön kannalta yksikään laajasti käytetty tekstiililaatu ei ole selkeästi toista parempi. Puuvilla on runsaasti torjunta-aineita vaativa vesirohmu, kun taas maatumattoman polyesterin valmistus vaatii paljon energiaa ja aiheuttaa päästöjä. Villan tehotuotanto puolestaan kuluttaa vettä ja vaatii tilaa.
Suomessa sen sijaan villan tuotantoa kannattaisi Saramäen mielestä lisätä. Myös puuperäisen viskoosin tuotanto sopii metsäiseen maahan.
Hän toivoo, että vaateteollisuus elpyy Suomessa. Itse hän suosii muun muassa kotimaisia sukkahousuja.
Suomeen tuodaan vuosittain miljardin euron arvosta vaatteita. Tärkeimpiä tuontimaita ovat muun muassa Kiina, Turkki, Viro, Intia ja Bangladesh, jonka vaatetehtailla on sattunut meilläkin uutiskynnyksen ylittäneitä tulipaloja ja rakennusten romahduksia.
Vaatteissa ei valitettavasti kerrota, paljonko niiden valmistus on kuluttanut ympäristöä, ovatko ne ommeltu nälkäpalkalla ja onko tuote huonolaatuinen.
Oman ongelmansa alkuperän seurantaan tuo se, että kangas voi olla sekoitus neljän maanosan puuvilloja, jotka on kehrätty kolmessa eri maassa.
Laatusertifikaatteja väärennetään yleisesti muun muassa Kiinassa ja länsimaisia tarkkailijoita varten pidetään erillistä kirjanpitoa.
”Ostokäyttäytymisellä on vaikea vaikuttaa, jos tietoa ei ole saatavilla. Kunpa olisikin olemassa yksiselitteinen Jees-merkki, joka takaisi tuotantoketjun ekologisuuden ja eettisyyden”, Saramäki huokaa.
Hänen mielestään selkeä parannus olisi, jos vaatteen valmistanut tehdas ilmoitettaisiin vaatteen pesuohjelapussa. Jos tiedot eivät siihen mahdu, ne voitaisiin julkistaa netissä.
Valveutuneimmat yritykset ovat niin jo tehneetkin. Esimerkkeinä hollantilainen luksusmerkki Honest By ja urheiluvaatevalmistaja Nike. Myös ruotsalainen pikamuotijätti H&M on luvannut julkistaa käyttämänsä tehtaat. Ilmeisesti imagohyöty alkaa kiinnostaa isoja ketjuja.
KATJA LAMMINEN
Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi. 300 sivua. Atena.
Voi vain
ihmetellä, miksi
kaikkein surkeimpia rättejä saa ylipäänsä
myydä, kun muidenkin
tavaroiden laatua säädellään EU:ssa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
