vierasyliö Öljykasvien käytöstä apua päästöihin

Suomen pitkän aikavälin ilmasto- ja energiastrategiassa maataloussektorin päästövähennystavoitteeksi on asetettu 13 prosenttia vuosille 2005–2020. Strategia ei ota kantaa, miten vähennystoimenpiteet pitäisi kohdistaa.

Tulevaisuudessa esimerkiksi kotieläintuotantoon kohdistuu vähennyspaineita, joita on hankala toteuttaa. Tällä hetkellä 27 prosenttia maataloussektorin kasvihuonekaasupäästöistä on peräisin kotieläinten ruoansulatuksesta, erityisesti märehtijöiltä.

Metaania muodostuu märehtijöiden pötsin anaerobisissa olosuhteissa, kun pötsin mikrobit hajottavat erittämiensä entsyymien avulla rehun orgaanista ainesta.

Maito- ja lihakilokohtaiset päästöt ovat pidemmällä aikavälillä laskeneet rehuhyötysuhteen ja keskituotosten kohentuessa. Päästöjä syntyy melko suoraan suhteessa syötyyn rehumäärään nähden.

Keinoja päästöjen vähentämiseksi esimerkiksi ruokinnan avulla on etsitty jo pitkään. Metaanipäästöt ovat paitsi kasvihuonekaasuja, myös ylimääräistä energian hukkaa. Tutkimusten mukaan karja menettää noin 6 prosenttia rehun sisältämästä energiasta metaanipäästöinä.

Rasvan lisääminen ruokintaan on osoittautunut mahdolliseksi, joskin hyvin rajalliseksi keinoksi päästöjen vähentämiseen. Tähän tarkoitukseen parhaiten soveltuvia ovat tyydyttymättömiä rasvahappoja sisältävät rasvat, kuten kasviöljyt.

Nostamalla rasvalisän avulla lypsykarjan rehuannoksen rasvapitoisuutta tavanomaisesta ohjeelliseen maksimiin eli 70 g/kg kuiva-ainetta, eläimen päästöjen vähennys voi olla noin 8 prosenttia.

Rasvan lisäämisen ruokintaan on havaittu vähentävän tuotetun metaanin määrää, mutta toisaalta liian runsas rasvalisäys vähentää maidontuotantoa. Suurilla rasvalisillä metaanipäästö maitokiloa kohden näin ollen suurenee. Rasvaa kannattaakin lisätä rehuannokseen ainoastaan sen verran, että lisätuotot ja hyödyt vastaavat kustannuksia.

Kasviöljyjen kotimaisten lähteiden, rypsin ja rapsin saatavuus on rajallista. Kotimaisten öljykasvien kylvöalat ovat ennakkokyselyiden perusteella hieman nousemassa edellisvuoden pohjanoteerauksesta, mutta kotimainen tarjonta ei silti riitä vastaamaan märehtijöiden ruokintatarpeisiin nykyisinkään, saati jos rasvarehujen käyttöä ilmastoperustein lisättäisiin.

MTT:n laskelman perusteella edellä mainittu rasvalisä lypsykarjatilalla nostaisi rehukustannuksia noin 15 prosenttia, jos tarkastellaan hintakeskiarvoja vuosilta 2009–2012. Laskelman 160 lehmän esimerkkitilalla tämä tarkoittaa yli 40 euron hintaa yhden hiilidioksidiekvivalenttitonnin vähennykselle.

Kotieläintuotannon valkuaistarpeesta suurin osa tyydytetään tällä hetkellä soija- ja rapsirouheen tuonnilla. Edellä mainittu kasvihuonekaasujen vähennystoimi laajamittaisesti käytettynä vaatisi markkinoille melkoisen määrän kasviöljyä, jota rouheessa ei ole.

Miten vapaakauppa vaikuttaa rehuksi käytettävän kasviöljyn saatavuuteen ja hintaan?

Usein ajatellaan, että maailmanmarkkinoiden halvat öljykasvit voisivat korvata kotimaisen tarjonnan puutteita esimerkiksi soijapavuilla, joiden tuontia tuleva vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa voisi lisätä.

Vertailu hintojen välillä kuitenkin osoittaa, että kotimaisten öljykasvien tuottajahinnat ovat tällä hetkellä matalampia kuin soijan maailmanmarkkinahinnat.

Soijan hintaa on jo vuosia nostanut Kiina, joka ostaa noin kolmanneksen USA:n vuotuisesta soijasadosta. Kiina liittyi maailmankauppajärjestö WTO:n jäseneksi 2001 ja kaupan arvo on räjähtänyt sen jälkeen noin yhdestä miljardista jo 11 miljardiin vuonna 2011.

Vuodesta 2008 soijapavut ovat olleet suurin yksittäinen tuontiartikkeli Kiinan ja Yhdysvaltojen maatalouskaupassa. Tämä suuntaus jatkuu varmasti edelleen, koska Kiinan oma soijantuotanto ei ole kilpailukykyinen alhaisen satotason ja peltoalan rajoittaessa tuotantoa.

Avaintekijöitä soijapapujen tuonnin lisääntymiselle ovat myös Kiinan tulojen kasvu, kaupungistuminen ja väestönkasvu. Soijan maailmanmarkkinahinnat ovat lähes kolminkertaistuneet Kiinan WTO:n jäsenyyden jälkeen.

Soijapavut eivät ole erityisen edullisia rehuja Suomenkaan kotieläintuottajille tällä hetkellä tai lähitulevaisuudessa, niin kauan kuin maailmanmarkkinoilla on olemassa vahvaa kysyntää Kiinan ja muiden nopeasti kasvavien ja väestörikkaiden kehittyvien talouksien suunnalta.

EU on yksi suurimmista soijapapujen tuojista maailmassa heikon valkuaiskasviomavaraisuutensa vuoksi, siksi tullitariffi soijalle ja soijasta valmistetuille rehuille on nollan tasolla.

Suomi on hyvin riippuvainen öljykasvien tuonnista. Kysymys on myös siitä, tuodaanko maailmalta muuntogeenisiä (gm) vai gm-vapaita lajikkeita. Gm-kysymys toimii tällä hetkellä kaupan esteenä.

Tällä hetkellä kotimaisilla öljykasveilla on edullisemman hintatason myötä kilpailuetu tuontisoijaan, toisaalta alhainen tuottajahinta ja muut tuotannon ongelmat eivät kuitenkaan ole kannustaneet riittävästi öljykasvien kotimaiseen viljelyyn ja tarjonta on heikkoa.

Politiikan toimijoiden EU:ssa ja Suomessa on päätettävä jatketaanko tuontiriippuvaisuutta öljykasveista vai lisätäänkö öljykasvien tuotannon omavaraisuutta.

Esimerkiksi Kiina on päättänyt luottaa vapaakauppaan ja tyydyttää tarpeensa ulkomaisen gm-soijan tuonnilla, samalla Kiinan oma gm-vapaa tuotanto on näivettynyt entisestään viljelijöiden luopuessa tuotannosta heikon kannattavuuden vuoksi.

Päättäjien pitää tasapainoilla vapaaseen kauppaan, kansalliseen omavaraisuuteen ja päästöjen vähennyksiin liittyvien kysymysten välillä.

Päästölähteiden siirtäminen toiselle mantereelle ei ole todellista päästöjen vähentämistä, siksi myös kestävyysasiat on otettava huomioon vapaakauppaneuvotteluissa.

ELLEN HUAN-NIEMI

OLLI NISKANEN

Kirjoittajat ovat tutkijoita Maa- ja elintarviketalouden tutkimus-

keskuksessa (MTT).

Avaa artikkelin PDF