Sudet eivät kuulu asutuille alueille

Pekka Heikkilä ei halua susia lähelle asutusta. Eivät halunneet susi-iltaan talvella 2012 Köyliössä osallistuneetkaan. Juha Sinisalo Kuva: Viestilehtien arkisto

Maaseudun Tulevaisuudessa oli (MT 9.5.) oli Johanna Heikkilän ansiokas kirjoitus koirasusista ja päätöksestä susikannan määrätietoisesta kasvattamista Länsi-Suomessa vuodesta 1996 vuoteen 2010 saakka. Kiitos hänelle suuresta työstä, joka avasi silmiä monella tavalla.

Kun äitienpäivänä luin juttua, ikään kuin tehosteeksi asialle näimme vaimoni kanssa ikkunasta suden juoksevan kylän halki Uudenkaupungin Lokalahdella keskellä päivää.

Mitä silloinen maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä mietti ja mitkä olivat motiivit, kun hän 1995 teki ehdotuksen susien levittämisestä Länsi-Suomeen ja sitä varten piti perustaa suurpetotyöryhmä luonnonvarainneuvoston alaisuuteen. Asutuksen ja laidunnettavien eläinten joukkoon susia?

Kaikki piti ohjeen mukaan olla vielä salaista. Tiesikö ja ennen kaikkea ymmärsikö silloisen luonnonvarainneuvoston puheenjohtaja, kansanedustaja Jari Koskinen ja muut jäsenet, minkä päätöksen he silloin 1996 tekivät?

Mitä ajattelivat suurpetotyöryhmän puheenjohtaja Erkki Pulliainen ja muut jäsenet esitystä tehdessään?

Ainakaan sataan vuoteen tällä alueella ei ole susia ollut kuin satunnaisesti, ja ne on saatu tapettua nopeasti pois. Millään ei voi perustella, että nämä menneet sukupolvet olisivat tehneet väärin hävittäessään pedot täältä Länsi- ja Etelä-Suomesta ja nyt oltaisiin asiassa muka viisaampia.

Susi on ollut aina peto. Susi ei ole siitä muuttunut miksikään, eikä se kuulu näin ollen asutuksen joukkoon.

Nykyään on lisäksi yhä enemmän häiriintyneitä eläimiä, joiden lajikäyttäytyminen voi olla aivan muuta kuin terveen luonnon eläimen.

Niin sanotut koirasudet ovat oma lukunsa. Niiden perimävaikutukset ovat pelon ja arvailujen varassa.

Kun asia on tehty ja valmisteltu salassa, se pitää myös saada toteutettua niin, että suurin osa ihmisistä alkaisi hyväksyä sen. Tämähän on vanha hyväksi havaittu keino.

Hävitetään tieto ja mielikuva siitä, että susi on peto. Television luonto-ohjelmat kertovat kiehtovia tarinoita kiltin näköisistä eläimistä.

Eläinaktivisteille annetaan yhä enemmän näkyvyyttä, lehdille annetaan sopivasti positiivista aihetta asiaan ynnä muuta.

Nyt on valtion toimesta palkattu ihmisiä kouluihin ynnä muihin kertomaan myönteisiä ja ”oikeita” asioita susista. Kuningasajatusta vastaan pyristelevät vaiennetaan laittamalla heidät joko valehtelijoiksi, äärikiihkoilijoiksi tai muuten epäilyksen alaisiksi.

Kaikkien huulille on saatu sanat: eihän susi ole tappanut ketään ainakaan sataan vuoteen (ei niitä ei ole täällä sataan vuoteen ollutkaan).

Poliisit kokoavat ilmoituksia susien liikkeistä, muuta he eivät saa tehdä. Ainoastaan mahdollisista salakaadoista lähdetään pillit ulvoen liikkeelle, kun siitä on tehty rikos ja siitä annetaan tarkoituksella kuva yleisölle ankarana rikoksena.

Euroopan unioniin liittymisen aikoihin puhuttiin, että Suomesta tehdään keskieurooppalaisten metsästysmaata ja luonnonsuojelualuetta. Sitähän ei uskottu, mutta itseeni se jäi jotenkin itämään ja aloin seurata asioita siltä kantilta.

Kun katsoo haja-asutusaluetta, sen asujia ja yrittäjiä koskevia lakeja, asetuksia, ohjeita kahdenkymmenen viime vuoden ajalta, ei ajatus haja-asutusalueiden järjestelmällisestä tyhjentämisestä ole mitenkään tuulesta temmattu.

Tämä ajatus tuntuu käsittämättömältä ja mahdottomalta, mutta yhteneväisyydet ovat kiistattomat. Tähän taustaan susienkin salliminen ihmisten ja laidunnettavien eläinten keskelle puoltaa paikkaansa.

Pekka Heikkilä

Uusikaupunki

Avaa artikkelin PDF