vierailija Kansaa ei voi omia
Jos kansanedustaja lupaa taistella loppuun saakka kotimaansa ja yhden aidon suomalaisen kansan puolesta, onko kyseessä kutsuhuuto vai läppä viikonlopun pikkutunteina?
Perussuomalaisten puoluekokous ei asiaan ottanut kantaa. Viime viikonlopun puheessaan Timo Soini tuomitsi kyllä väkivallan ja vihapuheen, mutta onnistui uhriutumaan itse samassa hengenvedossa. Immos-kohun vakavin ongelma vaikutti Soinin kommenttien perusteella olevan hänen kesälomansa harmittava häirintä.
Perussuomalaisten eduskuntaryhmä käsittelee varmasti vielä edustaja Immosen Facebook-keskusteluja, mutta puolue ei näytä pitävän flirttailua äärioikeiston kanssa ongelmana.
Taktiikka on sama kuin eurooppalaisilla äärioikeistoa edustavilla poliitikoilla ylipäätään: puheissa vastustetaan väkivaltaa ja vihapuhetta, mutta rasismista ja yksioikoisesta kansallismielisyydestä ei sanouduta irti.
Vastenmielistä on myös ”demokratian” ja ”kansan” omiminen yhden puolueen omaisuudeksi. Sananvapaus ja demokratia halutaan ymmärtää niin, ettei mitään perussuomalaisten möläytyksiä saisi arvostella. Toisin ajattelevat elävät ”punavihreässä kuplassa” tai edustavat ”vihervasemmistoa”, ja vain perussuomalaiset tietävät mitä ”kansa” ajattelee.
Tätä en usko.
Itse jaksan uskoa, että suomalaisilla on vahva vastustus ääriliikkeitä kohtaan ja myös elävä kollektiivinen muisti kansan kahtiajaosta. Harva haluaa barrikadeille.
Keskitien ja kohtuuden rakastaminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että annamme yhden ääripään määritellä, missä keskitie sijaitsee. Heilastelu Vastarintaliikkeen kaltaisten rasistien kanssa on tuomittava selkeästi. Vaikka Soini yrittää lakaista Immos-kohua ja halla-aholaisten nuivaa siipeä maton alle, on perussuomalaisilta jatkossakin vaadittava tässä asiassa selkeää valintaa.
Myös muiden hallituspuoluiden on kannettava vastuunsa: jos perussuomalaiset eivät siivoa pesäänsä itse, on kaverin vähän autettava.
Euroopan parlamentista katsottuna äärioikeistolaisuuden nousu on tosiasia, josta Suomessa edelleen vaietaan hämmentävällä tavalla. Uuspopulismin varjossa saa kukkia ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä kotikutoisen perinteisen vennamolaisuuden kanssa, joka oli aikansa protestipopulismia.
Pelkän populismin noususta en olisikaan huolissaan, mutta näyttää siltä, että olemme menossa ohi pelkästä populismista kohti jotain sellaista, mistä historian lehdet ovat täynnä oppia meille jokaiselle. ”Aito suomalainen kansa” on jo sellaisenaan ilmaisu, joka laittaa meitä suomalaisia arvojärjestykseen. Kuka meistä on riittävän aito, ja kuka sen määrittelee?
Kansallishenkeä nostatetaan nyt saattamalla köyhä taistelemaan toista köyhää vastaan. Siinä missä entisaikojen vennamolaisuus nojasi vahvasti rötösherrojen jahtaamiseen, nykyisin heidät unohdetaan ja syytetään omista ongelmista tavallisia ihmisiä köyhissä maissa. Miksei tämän päivän uuspopulismi iske veroparatiisien ylläpitäjiin ja veronkiertäjiin, jotka veropakolaisina kiertävät Eurooppaa piilottaen rahojaan maasta toiseen?
Perinteisesti populismin ei tietysti ole tarkoituskaan tarjota ratkaisuja maailman ongelmiin, vaan nostattaa kansallishenkeä vahvasti tunteisiin vetoavalla retoriikalla. Menneitä parempia aikoja muistellessa tämän päivän rötösherrat saavat toimia vapaasti.
Ehkä valta onkin tärkeintä? Kristilliset arvot ovat saaneet rinnalleen rahan arvot, jolloin liittoutuminen herrojen kanssa on tietysti luontevampaa kuin toimiminen heitä vastaan.
Ja kun rahanvallan kanssa heilastellaan, myös leikkauspolitiikka kohdentuu vain pieni- ja keskituloisiin kansalaisiin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
