Peruskoululla on monta isää

Suomalaisten kruununjalokivi peruskoulu täyttää 40 vuotta. Peruskoulun isyydestä kiistellään edelleen.

Sosialidemokraatit antaisivat kunnian mielellään omalle miehelle, kouluhallituksen silloiselle pääjohtajalle Reino H. Oittiselle. Sille on perusteensa, mutta synnytetyn peruskoulun poliittiset geenit ovat paljon kirjavammat.

Oikeammin peruskoulu on kansanvallan lapsi. Eduskunta otti monessa ratkaisevassa kohdassa ohjat käsiinsä, kun hallituksen voimat ehtyivät. Välillä hallitus käveli kylmästi eduskunnan yli.

Eduskuntavaltaisuus tuntuu nykyisin oudolta. 1960-luvun alun heikkojen hallitusten aikaan eduskunta kuitenkin teki suuret uudistukset omin päin. Työeläke on siitä pysyvin esimerkki.

Sodan jälkeen huomattiin nopeasti, että perinteinen rinnakkaiskoulu ei maailman vauhdissa riitä. Muissa pohjoismaissa tämä havaittiin selvästi aikaisemmin. Ruotsi oli peruskoulu-uudistuksessaan jo pitkällä, kun Suomi alkoi luonnostella omiaan.

Suomen ensimmäiset piirustukset yhtenäiskoulusta tehtiin Oittisen johtamassa kouluohjelmakomiteassa 1950-luvun lopulla. Siihen jämähdettiin vuosiksi.

Vihdoin eduskunta kyllästyi. Opposition Anna-Liisa Tiekson (kom.) johtama sivistysvaliokunta poimi kymmenkunta peruskoulualoitetta. Niiden pohjalta eduskunta vaati hallitukselta kiireellisiä toimia peruskoulun uudistamiseksi yhtenäiskouluperiaatteen pohjalta.

Eduskunta edellytti, että uudistuksessa turvataan syrjäisten ja vähävaraisten seutujen oppilaitosten tarve. Keskuksissa oppikouluun pääsi yli puolet ikäluokista. Syrjäseudulla pääsi tuskin viidennes kustannusten ja pitkien matkojen takia.

Ahti Karjalaisen (ml.) porvarihallituksen opetusministeri, silloisen liberaalipuolueen opettaja Armi Hosia ei tehnyt eduskunnan käskystä elettäkään.

Mutta seuranneen virkamieshallituksen opetusministeri Oittinen nimitti itsensä uuden komitean johtoon. Ja Rafael Paasion (sd.) kansanrintamahallituksen opetusministerinä Oittinen sai kunnian esitellä jalostetun esityksen yhdeksänvuotisen, maksuttoman kunnallisen peruskoulun puitelaiksi.

Alun perin oli kaavailtu kansakoulun, kansalaiskoulun ja keskikoulun yhdistämistä. Yhteisen ala-asteen jälkeen yläaste olisi jakautunut kolmeen linjaan. Lukioon tähtäävät lukisivat kahta kieltä, ammattikoulutukseen pääsisi yhdellä. Käden taitoihin suuntautuvat eivät tarvitsisi kielitaitoa.

SDP:n, keskustapuolueen ja SKDL:n laajapohjainen hallitus päätti silti, ettei linjajako riitä eikä lapsen pidä sulkea itseltään lukiotietä liian varhain. Tehtiin kaikille yhteinen peruskoulu.

Politiikassa syntyy aina ratkaisevan tuntuinen kiista jostain yksityiskohdasta. Peruskoulua pystytettäessä se oli kieltenopetus, yksi vai kaksi pakollista kieltä.

Esimerkiksi Oittinen piti kahta vierasta kieltä uhkarohkeana. Kokoomuksen opettaja Anna-Liisa Linkola arvioi, että ehkä puolet ikäluokasta voi saada vieraasta kielestä hyväksytyn arvosanan.

Pakkoruotsi oli kevään 1968 hallitusneuvotteluissa RKP:n kynnyskysymys. Uusi opetusministeri Johannes Virolainen (kesk.) antoi eduskunnalle täsmennetyn ukaasin. Kansanedustajilla oli päivä aikaa niellä pakkoruotsi. Samalla lyötiin kiinni peruskoulun käynnistäminen syrjäseuduilta.

Peruskoulun vastustuksen ydin oli maan 600 oppikoulussa, joista selvä enemmistö oli yksityisiä. Lehtorit pelkäsivät arvostuksensa puolesta.

Aiheellisemmin pelättiin yksityiskoulujen sosialisointia kunnille. Jopa YK:ta huudettiin apuun. Eduskunnan perustuslakivaliokunta määräsikin tarkistamaan korvauspykäliä.

Oikeisto-oppositio pelkäsi kuntien kustannusten ja kunnallisveron nousevan aivan uudelle tasolle, kuten tapahtuikin. Tuure Junnila (kok.) vaati valtiovarainministeri Mauno Koivistolta (sd.) kustannusarviota, mutta tämä ei koskenut asiaan pitkällä tikullakaan.

Peruskoulukapina jäi lopulta pienen piirin asiaksi. Suuren yleisön kuohua nostatti samaan aikaan keskioluen vapauttaminen.

PEKKA ALAROTU

Avaa artikkelin PDF