Monen sukupolven ihanuus
Kesäkuun 3. päivän lehdessä oli juttua siitä, kun monta sukupolvea asuu samalla tilalla.
Ihan kuin olisin lukenut omasta elämästäni. Hyvä, että tätäkin muurahaispesää uskaltaa joku sohaista. Ihan huvittaa välillä lukea näistä sukupolvenvaihdoksista, joissa ”sulassa sovussa” istutaan pirtin pitkän pöydän ääressä tai pellon pientareella ja hehkutetaan, miten asioita aiotaan yhdessä hoitaa.
En kiellä, etteikö niitäkin ole, jotka pystyy niin tekemään, mutta väitän, että ne ovat harvassa.
Mieheni osti tilan vanhemmiltaan. Minun nimeni ei papereihin kelvannut, kun olen niin sanovaista sorttia. Haluan ajatella omilla aivoillani, vaikka olen miniä. Ympäri kylää minuakin on haukuttu.
Omaa poikaansa ei appiukko arvostanut missään, kaikki muut olivat parempia joka asiassa. Anoppi oli niin hiljainen hissukka, ettei uskaltanut sanoa mielipidettään. Aina piti olla samaa mieltä kuin appiukko.
Ihmettelen välillä, että niistä ajoista selvisi täysipäisenä. Asiaa varmaan helpotti se, että olen aina käynyt töissä muualla. Vieläkin kylällä suurin osa luulee, että olen sellainen kuin appiukko on minut haukkunut, mutta ei haittaa.
Valitsen itse seurani, ja pääasia on, että itse tiedän, mikä olen. Ja varsinkin, mikä en.
Mieheni ja minä elämme onnellisina omaa elämäämme. Luulen, että meille ollaan nykyään jopa kateellisia. Niinhän sitä sanotaan, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.
P.K.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
