KIRJAT Kiistellystä poliitikosta sukeutui valtiomies ja kansakunnan rakentaja
Valtioneuvos Johannes Virolaisen syntymästä tulee tammikuussa 2014 kuluneeksi sata vuotta. Merkkivuoden kunniaksi maalaisliitto-keskustapuolueen puheenjohtajasta ja ministeristä on julkaistu juhlakirja.
Teoksen alussa maalaillaan juhlavaa kertomusta karjalaistaustaisesta vaikuttajasta, joka kohtasi uransa ylä- ja alamäet valtiomiesmäisellä tyyneydellä.
Virolaisen poliittiset ansiot ovat eittämättä merkittävät. Karjalaisevakkojen asutus, peruskoulujärjestelmän ja maakunnallisen yliopistoverkoston synnyttäminen, maaseudun kehittäminen ja maatalouden toimintaedellytyksien puolustaminen olivat kokonaisuuksia, joihin Virolainen jätti jälkensä.
Aikaisemmin puolueessaan intohimoja ja ajoittain suurtakin vastustusta herättänyt Virolainen korotettiin elämänsä loppupuolella kunniapuheenjohtajan asemaan, päivänpolitiikan yläpuolelle.
Kaivattua säröä mystifioituun julkikuvaan tuo luku, jossa sosiaalidemokraattiset pitkän linjan vaikuttajat Lasse Lehtinen ja Erkki Liikanen arvioivat Virolaisen toimintaa.
Demarivaikuttajat päivittelevät keskustan 1970-luvun jakolinjojen järjettömyyttä. Esimerkiksi Etelä-Savon kaksi keskustalaista kansanedustajaa olivat käytännössä kaikista poliittisista kysymyksistä samaa mieltä, mutta jako K- ja V-linjoihin oli järkevän yhteistyön esteenä.
”Tätä jakoa oli mahdoton ulkopuolisen ymmärtää”, Lehtinen ja Liikanen kirjoittavat.
V-linjalla viitattiin Virolaiseen, K-linjalla Ahti Karjalaiseen. Taistelevien tohtoreiden verinen valtakamppailu Urho Kekkosen perinnöstä tulehdutti keskustapuolueen sisäisen toimintakulttuurin vuosiksi.
Kritiikin ohella Virolainen saa tunnustusta asenteestaan. Muissa puolueissa arvostettiin yhteistyökykyistä keskustajohtajaa: ”Virolainen halusi keskustella ja suhtautui tasavertaisesti. Sen seurauksena muutamia takalukkoja maatalouspolitiikan suhteen avattiinkin.”
Demarileiristä tulevan tunnustuksen arvoa lisää se, että Virolainen ja keskustapuolue kävivät repivimmät väännöt SDP:n kanssa nimenomaan maatalouspolitiikan saralla.
Erimielisyyksistä huolimatta puolueiden välinen hallitusyhteistyö tuotti merkittäviä tuloksia yhteiskunnan kehittämisessä. Yhteistyöllä padottiin myös radikaalin sosialismin nousua. Virolainen oli maalaisporvari, joka vierasti kokoomusta ja nojasi punamultaan.
Ylistetty ja arvostettu valtiomies Virolainen oli myös karaistunut poliittinen peluri. Ilman pelisilmää ei kukaan olisi johtanut riitaista puoluetta 16 vuoden ajan – yritettiinhän Virolainen toistuvasti kammeta sivuun vallankahvasta.
Oman lisänsä puolueen sisäisiin jännitteisiin loi Virolaisen vaikea suhde presidentti Kekkoseen.
Jarmo Virmavirran kirjoittamassa luvussa Virolaisen ja Kekkosen vuosikymmeniä kestäneen voimainmittelön kuvataan päättyneen tasapeliin. Ajan kuluessa Virolainen ymmärsi, ettei mahda Kekkoselle mitään.
Kekkonen oli aikansa suvereeni hallitsija, ja halusi sellainen olla. Toisaalta Kekkonenkaan ei lopulta voinut mitään Virolaiselle. Vaikka Paavo Väyrynen syrjäytti Virolaisen puheenjohtajan paikalta 1980, iski Virolainen Ahti Karjalaisen kanveesiin puolueen presidenttiehdokasta valittaessa vain vuotta myöhemmin.
Kirjan loppupuolella keskitytään luotaamaan Virolaisen persoonaa. Häntä kuvaillaan lupsakaksi karjalaiseksi, joka oli taitava ihmisten kanssa. Sosiaalinen älykkyys, aloitekyky ja työteliäisyys olivat ominaisuuksia, jotka auttoivat häntä politiikan tyrskyissä. Runsaalla kuvituksella luodaan katsaus poliitikon elämään.
Johannes Virolainen 1914–2000 on oiva teos, jossa valtiomiehen vaiheita, poliittista ajattelua ja uraa käsitellään monipuolisesti. Joidenkin kirjoittajien suhtautuminen on ajoittain miltei ylistävä, joskin se on myös ymmärrettävää. Niin olennainen oli Virolaisen merkitys maalaisliitto-keskustapuolueen selviämiselle rakennemuutos-Suomessa. Hän oli takuumies laajamittaiselle alue-, sivistys- ja sosiaalipolitiikalle, sekä myös henkilö puolueen nimenvaihdoksen ja yleispuoluesuuntauksen takana.
Toisen puolueen edustajien näkemykset tuovat kirjaan tervettä kriittisyyttä. Virolaisen ura ei ollut ruusuilla tanssimista, vaan sitä sävyttivät valtapoliittiset taistelut.
Teos on hyvin kirjoitettu ja sirpaleisuudestaan huolimatta varsin tasapainoinen kokonaisuus. Kirjaa voi lämpimästi suositella luettavaksi poliittisesta historiasta kiinnostuneille.
JUKKA KOIVULA
Karina Jutila, Matti Simula
ja Heikki Vento (toim.):
Johannes Virolainen 1914–2000. 271 sivua. Otava.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
