perjantaivieras Vihersuunnitelmaja joulukuusi
”Joulukuusia, joulukuusia. Kaupan päälle neulaset!”
Näinhän se kuusimyyjä kaskun mukaan huhuilee torilla.
Niissä neulasissahan se joulukuusen viesti on. Yli pimeimmän vuodenajan kantava ikivihreys, toivo hyvästä seuraavasta vuodesta, elollista luontoa symboloiva maailmanpuu, joka kantaa oksillaan kaikenlaisia maan hedelmiä ja vähän kaunista turhuuttakin.
Ihmisellä on sisäsyntyinen viehtymys vihreään luontoon. Se on niin vahva, että se vihreä puu tuodaan sisällekin. Ja niitä hoidellaan sopivina annoksina pihallakin.
Näin on talon sisällä ja tontillakin. Mutta miten on kokonaisen yhdyskuntarakenteen laita? Millainen olisi jokaiselta taajamalta edellytettävä viherverkosto? Voisiko olla, että ympäristöhallinto olisi tässä itselleen luontevimmassa kysymyksessä ihan pihalla? Kuka voi todistaa, että ympäristöhallinto olisi puhunut ja paimentanut tätä asiaa? Kaikkea muuta ”yhdyskuntarakenteen eheyttämistä” kyllä, mutta ei asumiseen sisältyvää vihreyden oletusta.
Vaikka taajama olisi kuinka rakennettu, on sen sisällä aiemman ekosysteemin riekaleita. On maaperän erityisyys, rannat, ojat, purot, lammet, kalliot, mäet, pientareet, joutomaat, puistot, hautausmaat, yksittäispuut, kiviaidat, luonnontilaiset laikut, asukkaiden ylläpitämät, puutarhat.
Näissä on jo vihje mahdollisesta viherverkostosta ja käytävärakenteesta. Kun sen kartalle kokoaa, näkee yhdellä silmäyksellä, mihin tarvitaan viherkäytävä, saareke tai askelkivi. Tässä auttaa se, mitä tiedämme vaikkapa täpläverkkoperhosen levittäytymisestä pitkin ojanvarsia ja sähkölinjojen alusia. Aihetta on tutkittu muun muassa Tampereen Teiskossa ja Aitolahdella.
Viherverkosto on nimenomaan ekologinen verkosto, jota myöten eliöt voivat siirtyä paikasta toiseen. Sitä voidaan niittää kerran tai kahdesti kesässä. Tai sitten ei ollenkaan. Mutta mikään ruohonleikkurilla nurmeksi leikattava vihreä autiomaa se ei ole.
Tärkeintä onkin päättää, mikä alue leikataan säännöllisesti ja mikä jätetään silleen. Ihmisten arvostukset muuttuvat hitaasti ja edellyttävät tuekseen tietoa luonnon monimutkaisuudesta ja keskinäisistä kytkennöistä. Yksi vanha tammi tai haapa voi olla yli sadan lajin koti. Puronvarresta puhumattakaan.
Helpoin osa vihersuunnittelua on puutarhamainen luonnon täydentäminen. Siementen kylvö, istutukset, terassoinnit, kiviaidat, turhan pintamaan poisto ketoja perustettaessa. Allikkojen ja lampien teko. Mehiläisten tuonti sopivaan paikkaan. Ehkä villiviini, humalatapot, karhunköynnös ja viherkatot? Kaiken tämän tekee pyynnöstä ja vähällä rahalla kunnan puutarhuri.
Mutta koko jutun vitsi on siinä, että kun viherverkosto kuvataan, piirretään kartalle ja selitetään, voidaan yksityiset asukkaat ja tontinomistajat saada mukaan. Viiden metrin kaistakin riittää – tai koko pihan muuttaminen kedoksi. Tämä siis on joulukuusen viesti yhdyskuntasuunnittelijoille!
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
