vierasyliö Turvemaiden raivauskielto linjavalinta

EU-komission esitys yhteisestä maatalouspolitiikasta (cap) kieltäisi turvemaiden raivauksen pelloksi vuodesta 2014 alkaen.

Pellonraivaus turvemaista lisää merkittävästi hiilidioksidipäästöjä ja typen kaasumaisia päästöjä maaperästä. Raivauskielto on perusteltu myös vesiensuojelun näkökulmasta, koska turvepelloilta huuhtoutuu raivauksen aikana ja viljelyvaiheessa vesistöihin huomattavia määriä eloperäistä kiintoainetta, jossa on typpeä ja fosforia.

Suomen hallitus näyttäisi lehtitietojen mukaan tukevan EU-komission esitystä. Suomessa vesien tilan parantamisen lisäksi kansallisena tavoitteena on alentaa maatalouden kasvihuonekaasupäästöjä 13 prosenttia 2005–2020.

Tehtyjen selvitysten perusteella tavoitetta ei tulla saavuttamaan, ellei eloperäisten peltojen muokkausta vähennetä, eikä varsinkaan jos raivataan lisää turvepeltoja.

Raivauskielto tarkoittaisi samalla kasvavia kustannuksia ja epävarmuutta maatiloille, jotka ovat edelleen lisäpellon tarpeessa.

Eloperäisiä peltoja on Suomessa noin 300 000 hehtaaria eli 12 prosenttia peltopinta-alasta. Kotieläintuotannossa on eloperäisillä mailla kuitenkin huomattavasti suurempi osuus.

Turvepeltojen lisäys on MTT:n laskelmien mukaan jo johtanut noin 0,7 miljoonan tonnin CO2-ekvivalentin päästölisäykseen. Jatkuessaan turvepeltojen raivaus johtaisi edelleen samansuuruiseen päästölisäykseen vuoteen 2020.

Suomen kaikki kasvihuonekaasupäästöt olivat runsaat 74 miljoonaa tonnia vuonna 2010, josta maatalouden osuus noin 19 prosenttia. Päästöjen lisäys on suhteessa pieni, mutta merkitsisi asetetuista tavoitteista tinkimistä ja peruuttamatonta turveluonnonvarojen menetystä.

Yksi hehtaari eloperäistä peltoa tuottaa vuodessa kasvihuonekaasupäästön, joka on moninkertainen kivennäismaiden päästöön verrattuna, ja vastaa seitsemän henkilöauton vuosipäästöä.

Turvemaiden raivaukseen on johtanut maatalouspolitiikka sekä maatalouden rakenne- ja ympäristöpolitiikka.

Tilakoon ja tuottavuuden kasvua on vauhditettu EU:n rakennetukiohjelmien mukaisilla investointituilla. Kasvavien tilojen rehu- ja lantalogistiikkakustannukset ovat nousseet merkittävästi, samoin pellonhankintakustannus.

Peltolohkot ovat usein pieniä, etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Peltojen sijainti on usein hajanainen ja logistisesti epäedullinen. Pellon hallinnan perusteella maksettavia maataloustukia on lisätty 2000-luvulla, ja ne ovat pääomittuneet pellon hintaan.

Kallis pelto ja vähäinen tarjolle tulo ovat yhdessä lannanlevitystä koskevien säädösten kanssa johtaneet turvemaiden raivaukseen.

Maidon ja nautaeläinten kansalliset tuet nousevat etelästä pohjoiseen päin, samoin turvemaiden osuus. Osalle viljelijöistä asetelma ei ole jättänyt juuri vaihtoehtoja pellonraivaukselle.

Osatekijät, jotka ovat johtaneet turvemaiden raivaukseen 2000-luvulla, näyttäisivät jatkuvan. Seuraavina vuosikymmeninä kasvukauden pitenemisen tuoma satopotentiaalin kasvu voi lisätä pellon kysyntää edelleen.

Turvemaiden raivauskielto on maatalouden kannalta merkittävä linjavalinta.

Osa maidontuotannon kasvusta on viimeisen 10 vuoden aikana osunut maan keskiosiin ja niille alueille, joilla eloperäisten maiden osuus peltoalasta on selvästi keskimääräistä suurempi. Koko maan tasolla maidon- ja naudanlihantuotanto on ollut viime vuosina lievässä laskussa.

Jos maidontuotannon väheneminen Etelä-Suomessa jatkuu ja kasvu pysähtyy entisillä kasvualueillaan maan keskiosissa, kokonaistuotannon lasku todennäköisesti voimistuu. Tämä kasvattaisi ruuan tuontia, jolloin ruuan kulutuksen aiheuttamat ympäristövaikutukset olisivat entistä vähemmän Suomen omissa käsissä.

On kuitenkin eräitä mahdollisuuksia, joilla turvemaiden raivauskiellosta voitaisiin selvitä.

Ensisijainen ratkaisu olisi edistää peltomaan siirtymistä kotieläintilojen käyttöön erityisesti alueilla, joilla turvemaita on raivattu. Tähän ei ole nykyisellään käytössä tehokkaita keinoja.

Tilusjärjestelyt voivat tulla kyseeseen, jos löytyy siihen halukkaita viljelijöitä. Usein tätä halukkuutta ei ole siellä missä sitä tarvittaisiin.

Kunnissa, joissa kotieläintuotanto on kasvanut, pieni osa pelloista voi olla jopa viljelemättä. Pellon vuokrasopimusten 10 vuoden enimmäiskesto ja vuokrasuhteen jatkumisen epävarmuus myös kannustavat raivaukseen.

Tarvitaan lisää kannustimia jotka parantavat laajentavien tilojen mahdollisuuksia hyödyntää jo olemassa olevaa peltoalaa. Maanomistajilla on liian heikko kannustin luovuttaa maata kotieläintuottajien käyttöön, tai osallistua siihen tähtääviin tilusjärjestelyihin.

Lannan prosessointi voisi vähentää pellon tarvetta etenkin sikatiloilla ja korkean eläintiheyden lypsy- ja nautakarjatiloilla. Kiintoaineen ja samalla fosforin erottaminen lietelannasta vähentäisi tarvittavaa lannanlevitysalaa. Samalla tuotettaisiin edullisesti kuljetettavaa kiintojaetta fosforilannoitteeksi sitä tarvitseville tiloille ja peltolohkoille.

Fosforin erottaminen lietelannasta voi tulla kannattavaksi jo 2–3 suuren tilan yhteistyönä, tai erillisissä biokaasulaitoksissa. Kiinnostus lantafosforin erottamiseen on kasvussa, ja jo suhteellisen pienillä kannustimilla yhteiskunta voisi vaikuttaa asiaan.

Näillä keinoin vahvistettaisiin kotieläintuotannon jatkuvuutta kunnissa, joissa suuri osa pelloista on turvemaita. Tästä huolimatta tuotannon kasvu turvemailla kuitenkin pysähtyisi ja suuntautuisi kivennäismaille.

Turvemaiden raivauskielto on viime kädessä poliittinen valinta, joka antaa etulyöntiaseman kivennäismaiden viljelijöille.

Osa eloperäisten maiden viljelijöistä voisi tuottaa vähennyksiä sekä ilmasto- että vesistöpäästöissä kohtuukustannuksin muihin talouden sektoreihin verrattuna esimerkiksi maan muokkausta vähentämällä ja säätösalaojituksella.

Keinot tavoitteisiin pääsemiseksi ovat olemassa mutta todelliset kannustimet riittämättömät. Tahto ja yhteistyökyky ratkaisevat, pystyvätkö maatalous ja yhteiskunta mahdollisuudet hyödyntämään.

HEIKKI LEHTONEN

KRISTIINA REGINA

Kirjoittajat ovat professoreita Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen Taloustutkimuksessa.

Avaa artikkelin PDF