VIERASKOLUMNI Peltomies on suurin pudottaja
Nuorena miehenä olin Maaseudun Tulevaisuuden kesätoimittajana paikalla jossakin syvällä Pohjanmaalla tekemässä juttua kapinasta. Protestoitiin – oi niitä aikoja – maataloustuloratkaisua. Rahaa oli saatu silloinkin liian vähän ja ainakin se oli jaettu ihan väärin. Kun MTK:n mies kysyi yleisöltä, mihin tukiratkaisua heidän mielestään pitäisi painottaa, totesi vieressäni istunut isäntä ääneen, että ”maijolle”.
No, maitotilan poikana saatoin olla henkilökohtaisesti tyytyväinen mutta järjestön leivissä totesin ratkaisun herättäneen ankaraa kritiikkiä paikalla olleen viljelijäväestön keskuudessa.
Sittemmin tuotantosuuntia repivät kiistat ovat saaneet EU-ratkaisuista lisää syvyyttä ja uusia alueellisia jakolinjoja.
Talonpoikien keskinäinen nuhjaaminen on useimmiten ollut turhaa, sillä tunnetusti eniten tilanteesta on hyötynyt monopoliasemaansa tehokkaasti käyttänyt kauppias.
Oikein tai väärin, on tässä silti erkaantumista tapahtunut viljelijöiden välillä. Kun kotieläintiloja on valtavasti kasvatettu investointitukien ja rohkaisun avulla on peltoviljely jäänyt vähemmälle.
Ei, en aio unohtaa muutamien voimakkaasti kasvaneiden viljatilojen panosta enkä jätä huomiotta sekä keski- että kokonaissatojen noususuuntaa parhailla tiloilla. Muistan myös kasvitilojen saamat kuivurituet ja kuivatuskorvaukset.
Jos vielä sanoisin helsinkiläisen tavalla, että peltoviljelyllähän täytyy mennä hyvin, kun ei hehtaariakaan jätetä keväisin kylvämättä, niin tämä hyssyttely saisi kauniin kruunun.
Sen kuuluisan viivan alla kuva onkin sitten paljon synkempi. Peltoviljely on hyvin öljyriippuvaista kustannuksiltaan eikä reipas markkinahintojen nousu takavuosina jättänyt pysyvämpää kannattavuuden parantumista. Nyt kun hintapiikki syksyllä katkaistiin tylysti tulevat kulut höyhenen lailla leijaillen alas – hitaasti ja kaarrellen. Edes paljous ei tuo suurta lohtua: kulut hehtaaria kohti eivät tahdo laskea tuottavuuden kasvun myötä. On siinä tietysti isännän managerointitaidollakin merkitystä, onneksi.
Sitten ovat nämä kadehditut pinta-alatuet. Kyllä, periaatteessa tukipolitiikan korttitalo on rakennettu siten, että korvaus on liki samaa tasoa kaikille ja kaikkialla. Paitsi, että eivät ole.
Jo pelkästään kotieläintilojen lfa-korotus tuo peltomarkkinoille ylivoimaisen kilpailuedun. Tässä eräskin kanamies vuokrasi juuri toistasataa hehtaaria pitkälti yli 700 euron tarjouksella. Viljamiehen usko loppuu yleensä 400 euron kohdalla ja järki on loppunut jo tarjousta harkitessa.
Lieneekö sitten parempi onni kaikille, että nyt tuo EU-jäsenyyteen rakennettu tukitalo on kaatumassa. Perustukset ehkä pitävät mutta vaatimukset muuttuvat. Ympäristötuesta on tulossa korvausjärjestelmä, jossa rimaa nostetaan selvästi. Varsinaisen tuen osuus on jäämässä niin alhaiseksi, että monella tilalla harkitaan vakavissaan järjestelmästä irtautumista.
Helpotusta ei tuo Brysselin ilmaveivikään. Alkuperäinen 141-sopimuksemme on nyt historiaa ja suurin pudottaja taitaa taas olla peltoviljelijä. Jokainen menetetty tukivitonen ja kymppi tuntuvat.
Kun surkeuteen lisätään vielä tulossa olevat ilmastokaasujen päästövähennykset ja sitä seuraavat maankäytön rajoitukset, alkaa kausi olla taputeltu.
Lieneekö maatalousministeri Jari Koskinen (kok.) haistanut tulevan. Hän ei nimittäin enää jatka politiikassa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
