hevoselämää Tummanmusta
Pääsin isän ja isoisän kanssa raveihin ensimmäistä kertaa syksyllä 1993. Parhaiten muistan lipunmyyjältä saamani keltaisen hevosrintamerkin. Merkissä oli mustaruunikko hevonen. Sen jälkeen olin kuulemma vakaasti päättänyt, että hevosten tuli olla tummanmustia.
Toisesta ravireissusta muistan isältä pääsymaksuun saamani kymmenen markkaa. Lipunmyyntitiskillä setä kysyi ikääni. Kerrottuani olevani kuuden vanha, sain kuulla, ettei minun niin nuorena tarvinnut maksaa. Rahaa jäi siis mansikkamehuun ja makkaraan.
Olin riemuissani, kun kuulin että pääsisimme katsomaan tutun valmentajan hevosia varikkoalueelle. Mieleeni jäi etenkin vanha saunarakennus, johon oli tehty karsinat kahdelle hevoselle. Ovesta astuessa meitä tervehti hirnuen läsipäinen liinakkotamma. Isä nosti minut istumaan saunapadan päälle. Olisin voinut istua siinä koko loppuravit kuuntelemassa hevosten heinien rouskuttelua ja tyytyväistä hörinää.
Muistan tivanneeni isältä, miksei meidänkin saunaan olisi voinut rakentaa hevoskarsinoita. Isä ei asiasta juuri innostunut, enkä minä sitä näin jälkikäteen suuresti ihmettele. Aina nähdessäni hevosen, haaveilin sellaisesta omassa pihassa.
Haaveiluani eivät ainakaan vähentäneet isoisäni kertomukset sota-ajasta ratsuväessä. Isoisä oli hevosmies henkeen ja vereen. Häneltä sain ensimmäiset hevostarvikkeeni, sodanaikaiset päitset.
Kymmenen vanhana suoritin poniajokortin käytyäni vuoden verran opettelemassa ponin valjastusta ja ajoa pienellä maalaistilalla. Jaksoin mukisematta polkea 14 kilometrin tallimatkan lumisella tiellä. Kovimpina pakkaspäivinä sain vanhemmilta kyydin.
Ystäväni tallilla valmennettavakseni tuli tietenkin se poni, jota kukaan ei halunnut sen hankalan luonteen ja itsepäisyyden takia. Olen itsekin kovapäinen ja lujatahtoinen, joten ystävystyimme ponin kanssa nopeasti. Monien harjoituslenkkien jälkeen yhteistyömme alkoi tuottaa tulosta.
Voitin ensimmäisen kerran Kokemäen legendaarisissa juhannusraveissa. Palkinnoksi sain keltamustan ruusukkeen ja korillisen karkkia. Jatkoin ponin valmentamista sen ajatuksia kuunnelleen. Lenkin jälkeen kiitin sitä hieronnalla ja venyttelyllä.
Yltiöpäisellä hevoshulluudellani saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että minua kiusattiin koulussa. Päätin näyttää kiusaajille, että pärjään heistä huolimatta. Pian koulukiusattu tyttö ja kuolemaantuomittu poni alkoivat napsia voittoja tasaisin välein.
Yhteistyömme jatkui neljä vuotta, kunnes poni sairastui kaviokuumeeseen. Tauti äityi niin pahaksi, että poni piti lopettaa. Tuntui kuin ylleni olisi puettu musta jätesäkki ilman silmänreikiä. Ponin menetys otti niin koville, etten ollut kolmeen vuoteen missään tekemisissä hevosten kanssa.
Muutama vuosi ponin kuoleman jälkeen sain ystävältäni kuulla nuoresta tammasta, jolle etsittiin uutta kotia. Kävin isäni kanssa katsomassa tammaa ja päätimme ottaa sen. Hevonen oli laiha, sen karva oli kiilloton ja silmät kuopalla.
Nimeisin tamman Pirpanaksi. Se vietti kolme seuraavaa vuotta ravitallilla, jossa kävin hoitamassa sitä ja ajelemassa sillä. Usein toivoin, että se vielä joskus voisi juosta kilpaa. Harras toiveeni ei toteutunut tamman jalkavaivojen takia. Sitä ei kuitenkaan oltu hankittukaan rahasammoksi tai kultakaivokseksi. Olin ottanut sen huostaani, jotta voisin pitää siitä hyvää huolta.
Tallilla ei pidemmän päälle ollut tilaa ”hyödyttömälle” hevoselle, joten sille oli keksittävä uusi paikka. Ostimme pihalle siirtotallin. Katsellessani elämäniloisena laitumella laukkailevaa tammaa, tunsin saavuttaneeni sen mistä olin pikkutytöstä asti haaveillut.
Vuoden kuluttua tamma tuli tiineeksi. Varsomispäivän lähestyessä päätin valvoa tallissa varsan syntymään asti. Seuraavana yönä viittä yli kymmenen varsominen alkoi, ja koko tapahtuma oli ohi kymmenessä minuutissa.
Toiveeni oli toteutunut ja vuodatin onnenkyyneleitä, kun pörrökarvainen ja hontelojalkainen elämänalku kompuroi emänsä nisälle. Elämä on tässä ja nyt. Niin, ja varsa oli väriltään tummanmusta.
JENNA EKMAN
Paattinen
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
