Jatkuvan janon takana olikin tyypin 1 diabetes – sensori auttoi Mika Hauloa ottamaan sairauden haltuun, mutta tulevaisuuden järisyttävin muutos voi olla insuliinissa itsessään
Tyypin 1 diabeteksen hoidossa täytyy olla tarkkana päivittäin. Glukoosisensori on helpottanut Mika Haulon arkea. Tulevaisuuden järisyttävin uudistus voi piillä glukoosille herkässä insuliniissa.
Verrattuna tyypin 2 diabeetikoihin tyypissä 1 verensokeria on seurattava paljon tiiviimmin. Glukoosisensori on tamperelaiselle Mika Haulolle erityisen hyödyllinen apuväline ennakointiin esimerkiksi ennen pyörälenkille lähtöä. Kuva: Rami MarjamäkiTaas janotti.
Tamperelainen ohjelmistokehittäjä Mika Haulo huomasi syksyllä 1999 kehonsa käyttäytyvän kummallisesti. Janon lisäksi vessassa oli rampattava jatkuvasti.
Terveydenhuoltoalalla olevan äidin epäilyt heräsivät, ja Haulolla diagnosoitiin lopulta tyypin 1 diabetes.
Kyseessä on diabeteksen harvinaisempi muoto. Yleisemmässä tyypin 2 diabeteksessa verensokerin taso on tasaisesti pielessä.
Ykköstyypin diabeetikot taas ovat verensokerinsa kanssa vuoristoradassa, jonka käänteet oppii tuntemaan vasta ajan kanssa.
Kakkostyypin diabeteksessa voi riittää yksi insuliinipisto, mutta ykköstyypisso pistoja on yleensä useita.
2000-luvun alkupuolella verensokerin muutoksia saattoi seurata pelkästään verensokerimittarilla.
Kun Haulo mittasi verensokerinsa, hän sai tietää sen hetkisen lukemansa – siinä kaikki. Yksittäisen mittauksen avulla ei voinut päätellä, oliko verensokeri nousussa vai laskussa. Se teki ennakoinnista vaikeaa.
Glukoosisensorit muuttivat tilanteen. Ne eivät oikeastaan mittaa verensokeria, vaan solunesteiden glukoositasoa. Sensori mittaa tilannetta ihon alta kudosnesteestä viiden minuutin välein.
Haulo tarkkailee verensokeriaan puhelimestaan pitkin päivää. Sovellukseen piirtyvät kuvaajat kertovat, onko verensokeri nousemassa vai laskemassa.
Jos käyrä on laskeva, hän voi välttää heikotusta aiheuttavan notkahduksen syömällä jotakin hiilihydraattipitoista. Liian korkealle nousevaan verensokeriin puolestaan auttaa insuliinipistos.
Glukoosisensori on merkittävintä, mitä tyypin 1 diabeteksen hoidossa on viimeisten 20 vuoden aikana tapahtunut, Haulo pohtii.
Virallisesti anturin paikka on vatsassa, mutta Haulo käyttää sitä myös olkavarressa ja reidessä, jossa anturi on vähiten tiellä.
Toinen keskustelua herättänyt uudempi apuväline on insuliinipumppu. ”Kokeilin pumppua, mutta luovuin siitä 1,5 vuoden jälkeen. Se ei ollut niin mukava hoitoväline”, Haulo kertoo.
Tavallisesti diabeetikoilla on käytettävissään kahta eri insuliinia: nopea- ja pitkävaikutteista. Insuliinipumppu antaa annoksen pikainsuliinia muutaman minuutin välein.
Haulolla annostelu ei aina mennyt perille. Lisäksi pumppua täytyi kantaa jatkuvasti mukana ja sen käyttöliittymä oli hänen makuunsa kömpelö.
”Tuolilla pumppu painoi käsinojaa vasten, kuntosalilla painot kolisivat pumppuihin. Insuliinikynällä hoito oli paljon varmempaa ja laadukkaampaa.”
Vaikka Haulolle pumppu ei sopinut, hän ei halua tyrmätä hoitomuotoa. ”On hyvä, että on erilaisia hoitovälineitä.”
Mutta miksi mittailla, jos voisi poistaa koko ongelman?
Maailmalla on meneillään useita hankkeita, joissa kehitetään diabeetikoille toimivaa keinohaimaa. Yksi keinohaiman muoto on insuliinipumpun, glukoosisensorin ja niitä kontrolloivan ohjelmiston yhdistelmä.
Haulo ei usko, että keinohaimoja nähdään lähivuosina laajassa käytössä. ”Lääkinnällisten laitteiden kehitys ja hyväksyntäprosessi on hidas.”
Tekniikasta se ei kuitenkaan ole kiinni. Odotteluun kyllästyneet bittinikkarit ovat jo lähteneet kehittämään avoimen lähdekoodin sovelluksia keinohaimoista.
Tulevaisuudessa myös sensoreista tulee tarkempia ja ne yleistyvät, Haulo uumoilee. Nykyisten sensoreiden anturit on suunniteltu käytettäväksi 7–14 päivää yhteen menoon. Se on hankalaa, jos ihminen esimerkiksi pitää saunomisesta. Anturin teippi voi irrota saunassa, jolloin anturi menee osittain hukkaan.
”Tulevaisuuden sensorit voivat olla laastarityyppisiä ja edullisia. Joka päivä voisi laittaa uuden laastarin.”
On mahdollista, että järisyttävin uudistus tulee olemaan laitteiden sijaan insuliinissa itsessään.
Kehitteillä on insuliinia, joka on herkkää glukoosipitoisuuden muutoksille.
Sensitiivinen insuliini vaikuttaa verensokeriin vasta, kun sitä tarvitaan. Tulevaisuuden diabeetikolle kenties riittää pistos glukoosisensitiivistä insuliinia kerran viikossa.
Hoitovälineiden saantivaikeudet turhauttavat diabeetikoita, Haulo sanoo. Todellisuudessa diabeetikon hoidon kustannuksista hoitovälineet ovat mitätön osa.
”Komplikaatiot ovat ne, mitkä tuovat suuria kustannuksia. Diabeetikkojen hoito tulee sitä halvemmaksi, mitä paremmin ehkäistään lisäsairauksia.”
Haulo sai ensimmäisen glukoosisensorinsa kokeiltavaksi hoitojakelun kautta vuonna 2014. Omaa laitetta ei kuulunut, joten hän hankki sellaisen itse. ”Kun sensori sitten oli, lääkäri yritti ohjeistaa, että älä muuta hoitokäytäntöjäsi sensorilukeman perusteella.”
Sitä Haulon on vaikea ymmärtää.
Jälkikäteen lääkärin kanssa edellisen viikon verensokereita katsoessa oli mahdotonta enää muistaa, mikä oli nostanut tai laskenut arvoa.
”Sensorin etu on juuri siinä, että se antaa tietoa reaaliajassa.”
Verensokeria heiluttavat lukuisat tekijät. Kun omat rutiinit muuttuvat, muuttuu myös diabeteksen hoito.
”Muutama viime vuosi meni vähällä liikunnalla ja paino nousi. Keväällä rupesin pyöräilemään enemmän. Pienessä ajassa insuliinimäärät ovat tippuneet.”
Haulo on hyödyntänyt diabeteksen hoitoon perehtymisessä tietotekniikkaosaamistaan. Hän on kehittänyt ilmaisen sokeriseuranta-verkkopalvelun ja pitää Diabetes-lehdessä tekniikkapalstaa.
Mikään apuväline ei kuitenkaan ole sellainen, että diabeteksen voisi unohtaa, hän painottaa. ”Samalla lailla kuin mitkä tahansa laadukkaat työkalut, hyvät välineet auttavat hoitamaan diabetesta hyvin itse.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
