KALAJUTTU Katheellinen ko kalamies

Olema kaverin kanssa verkonheitossa. Se on se aika syksyä, ko siikaa tullee tälle minun tietopaikale, jonka kerran sattumalta hoksasin. Se on mahottoman tarkka kohta, eikä muut ole sitä vielä keksinheet. Mie olen monena syksynä saanu tältä hietarannalta komeat siikasaaliit.

Heitämä verkot sillälaila, että aina yhen rannasta ulapalle päin. Lähetään niin matalasta, että lähtöpään kohot jäävät pinthaan. Eikä tietenkhään mithään kukkuja laiteta, että muut ei hoksaa. Lähtöpäähän työnnämä kepakon pohjaan niin, ettei juuri pinthaan näy. Ja semmosen viienkymmenen metrin välein aina uusi verkko samalalaila ulappaa kohti. Kaveri vielä kysyy minulta, että onkhaan tämä nyt varmasti se oikea paikka. Mie sille että:

”Son poika rohki varma, semmosen kalavelhon matkassa nyt kuule olet.”

Siinä ko viijettä verkkoa heitämä kohta jo pimeässä, mie kuulen aivan ko puhetta. Siittä reilun saan metrin päästä suunilheen kuuluu. Mie näytän kaverille käsimerkilä, että olema aivan hiljaa. Siinä kuulemma, että hämyn seasa tosiaan airoki kolahtellee ja hiljasesta puhheesta saama selvää, että nehän ovat samoissa hommissa ko mekki. Verkkoja riethaan katheelliset laskevat ja samalalailla ko mekki. Ne on häätynheet vakkoilla minun hommat. Ja tänne minun vakiopaikale tulheet resuamhaan.

Siinä ei auttanu mikhään muu ko viekkaus. Mie äkkiä alanki puhumhaan vähä reiphaammalla äänelä:

”Souva, souva! Voi riethaan paikka mikä tämäki sinun keksimä ranta on. Liekoa ja juurakoita koko pohja täynä. Herrajestas ko viijennen kalhiin verkon rivitin sinun hullun takia!”

Kaveri ei heti hoksanu mikä se oli homman nimi. Sillä alkoi vetämhään päätä punaseksi. Mie äkkiä konttasin sen luo ja kuiskasin:

”Tämä on kuule hämäystä vain nuille reithaan katheile, että heittäisivät omat pyytöhommansa pois meän alueelta ja lähtisivät muuale.”

Me siinä hiljaa kuuntelemma. Ja sieltä alkaa kuulua samanmallista parkkumista ja ohjetta. Varmhaanki muka soutumiehele. Kovala äänelä haukkuu kaveriansa:

”Voi ryökälheen opas se muka sieki. Varmasti väärhään paikhaan heitätit nämä verkot. Mutta olkhoon nyt yön ko näin pimeäki on.”

Mie kaverille:

”Valehteeki rietas. Ja sammaa huutokonstiaki käyttävät ko mie äsken. Sutkia ja raukkamaisia ovat. Luulevat nyt että sielä on hyvät apajapaikat siiale. Ei tuo mikään siikapaikka ole koskhaan ollukhaan.”

Oottelemma rauhassa että katheet poistuvat. Ja saamma lopulta verkkomme heitettyä ja lopetamma siihen. Jätämä pyyöt yöksi ja soutelemme kotia.

Aamula läheme kokemhaan ennenko ne katheet kerkiää omilensa. Pääsemä verkkopaikale ja voi rievattu mikä homma sielä on. Meiän verkot on täynä särkiä ja jänkkäkoiria. Ja mahottomia reikiä revitty minun hoikkalankashiin siikaverkkoihin. Souvamma ranthaan puhaltamhaan ja kirvaamhaan huonoa tuuria. Siinä mie huomaan, että olin erehtyny paikasta reilu sata metriä. Ja voi rietas ko pahhaa teki. Ainoa lohtu oli se, että vielä pahemmin olivat ne katheelliset paikastansa erehtyneet.

Istuissa kuulemma, että jo tulleeki sutikki aamuhämärissä verkoilensa. Mie kaverille:

”Ootama ko saavat jonkun verkon nostettua. Menemä sitte ko vahingossa likele ja saamma nauraa niitten hauki- ja särkisaalista. Se kuule helpottaa tätä meiänki savottaa pikkusen.”

Niin teemmä. Menemmä oiken likele. Tervehimmä tietenki tuttuja kavereita ja sanoma muina miehinä:

”Jaa. Siikaa nousee.”

Mutta kun pääsemä vierheen, hoksaama että herrajestas, niilähän on kamalia siikoja aivan köytenä verkoissa. Häkellymmä niin, että päästämmä oman venheen niithen riettaan katheitten venheen vierheen. Ja näkeväthän ne, mitä met olema saanheet. Emmä pörröt ees ollu hoksanu ressua heittää verkkojen pääle.

Kolme syksyä mie sinnittelin, etten sille hietarannale menny syksyverkoile. Mutta lopulta en enää jaksanu ja aattelin, että son pakko päästä sinne syksysiian pyynthiin. Viimein aattelin, että mie teen sovinnon sen tutun kanssa, joka silloin nosti kohta venheen täyveltä siikoja. Mie ehotan sille, että alamma yhessä syksysin pyytää siinä hietarannala.

Ja sehän passaa oikheen hyvin. Rehellisesti hää kerto, että oli kans monesti miettiny, että pyytäs minut kaveriksi syksylä. Ja senki kerto, että helppohan hänen oli saaja selvile minun pyytöpaikka. Oli yhtenä aamuhämäränä ollu sielä rannala kuuntelemassa ko mie verkkojani nostin. Sen verran mutinaa olin kuulema pitäny, että helppo oli paikka selvittää.

Ja sen sovinnon jälkheen on kuulkaa siikaa syksyisin tullu. Arvaa sen ko kaks aluheen parasta asiantuntijaa ja paikhat tarkkaan tietävää alkaa yhessä pyyntöhommiin. Mutta sen verran ovelasti täyvymä ne siikahommat hoitaa, etteivät muut pääse selvile meän pyyntöpaikasta.

ORVO ÖHMAN

Muonio

Avaa artikkelin PDF