vierasyliö Rannikkokalastus on ekologistaja tärkeä osa kestävää kehitystä

Rannikkokalastus on kestävän kehityksen näkökulmasta alkutuotantoa; tärkeä ketju proteiinintuotannossa, jonka ekologinen jalanjälki on vähäinen.

Vesiviljelyä on lisättävä ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi. Paikallisella ammattikalastajalla on kieltämättä käsissään ekologinen valttikortti. Sen pöytään lyömiseen on valmiutta heti, kun aika on kypsä kestäville päätöksille.

Kalastusmatkailu ja vapaa-ajankalastus ovat myös mukana

pelikentällä toisenlaisine

tavoitteineen ja arvoineen. Nekin

voivat edistää taloudellista

hyvinvointia, ja samalla tarjota

monelle kaupunkilaistuneelle

ihmiselle ainoan yhteyden luontoon.

Nämä elinkeinot työllistävät

ja niissä on taloudellisia

mahdollisuuksia. Niitä voidaan myös kehittää monin tavoin.

Rannikkokalastaja on alkutuottaja, joka toimittaa raaka-aineita kuluttajille ekologisesti puolustettavissa olevalla tavalla.

Alkutuottajaa kyseenalaistetaan yhä useammin, vaikka tähän elinkeinoon liittyy proteiinintuottaminen tavalla, johon

pitäisi pyrkiä, jotta saavutettaisiin ilmastovaatimukset.

En kuitenkaan tarkoita

globaalia merikalastusta, joka

joissain osin maapalloa on

epätasapainossa. Suomessa

kysymys on suurelta osin

pienen mittaluokan rannikkokalastuksesta, jossa toimitaan lähellä kotisatamia ympäristön kannalta suotuisasti.

Valitettavasti toimijoiden

kesken voi nähdä vastakkainasettelua, mutta meillä ei ole tässä varaa taistella toisiamme vastaan. Toimimme aivan eri sarjoissa ja erilaisin tavoittein. Eri toimintojen yhteispeli

sujuu tulevaisuudessa luonnollisella tavalla ja yli tuotantorajojen vallitsee yhteisymmärrys.

Vaikutusten arvioinnista

tulee vahvemmin itsestään

selvä työkalu kaikkien toimintaan. Tällöin ajatellaan tulevien sukupolvien terveyttä ja hyvinvointia.

Hyvä vedenlaatu on tietenkin

kaikkein perustavin asia kalastuksen ja kalatalouteen liittyvän toiminnan harjoittamiseen,

ja siinä meidän kaikkien on

ymmärrettävä toimintamme tärkeys.

Se, miten rannikkovetemme voivat, on hyvinvointimme

mittari ja kuvastaa suuressa määrin yhteiskuntaamme ja

sitä, miten pitkälle olemme päässeet kestävässä kehityksessä.

Hyljeongelmista on useiden vuosien ajan keskusteltu yhtenä

syynä ammattikalastuksen

kannattavuuden heikentymiseen, ja näissä ongelmissa

ollaan yhä jumissa.

Metsästys liittyy Suomessa ja

Ruotsissa elämykseen, virkistysarvoon ja metsästyslain mukaiseen saaliin hyötykäyttöön. Muualla Euroopassa kyse on pelkästään saaliin eliminoinnista.

Hylje on resurssi, jota voidaan

käyttää elintarvikkeissa ja muissa tuotteissa. Kuitenkin muutama vuosi sitten voimaan tulleen hyljetuotteiden kaupallisen hyödyntämisen kiellon myötä hylkeiden metsästys

järkevällä tavalla kannan pitämiseksi ”kohtuullisella” tasolla on käynyt mahdottomaksi.

Hylkeet ja kalastajat voivat elää rinnan, kunhan ongelmahylkeet saadaan hoidettua

kohtuulliselle tasolle.

Mitä se oikein tarkoittaa? Kuka voi sanoa, missä menee kohtuullisen tason raja?

Luultavasti ei kukaan!

Kysymykseen on mahdoton

vastata tuosta näkökulmasta.

Haluaisin kääntää asian toisinpäin ja lähestyä tilannetta toisesta perspektiivistä, nimittäin keskittyä keskusteluun kestävän kehityksen näkökulmasta.

Silloin pääsemme asian ytimeen, Itämeren potentiaaliin proteiinin ”vilja-aittana” – proteiinin, jota on meressä mutta sitä ei hyödynnetä riittävästi.

Maapallolla asuu noin

seitsemän miljardia ihmistä, joille on tuotettava ravintoa kestävällä tavalla mutta kuitenkin jättäen mahdollisimman pienen ekologisen jalanjäljen.

Karkeasti arvioiden 35 000 hyljettä syö keskimäärin viisi

kiloa kalaa päivässä per hylje. Tämä tarkoittaa 63 875 000

kiloa kalaa vuodessa. Paljonko

tästä kalamäärästä voitaisiin käyttää ihmisten ravinnoksi?

Asiasta on esitetty erilaisia tutkimustuloksia ja kinataan siitä, mitä kalalajeja hylkeet syövät, mutta se on täysin

merkityksetöntä tässä yhteydessä. Hylje syö kalaproteiinia ja kaikki kala on täysiarvoista raaka-ainetta, josta voi valmistaa erinomaisia tuotteita.

Kyse on ennakkoasenteista

ja -mielipiteistä. Kun puhun proteiinivarannosta, tarkoitan kaikkia kaloja, jotka päätyvät hylkeiden mahaan.

Tärkeä kysymys on: miten

suuresta täysiarvoisesta

proteiinivarannosta voimme luopua? Sitä kautta voimme laskea, miten meidän pitäisi sen mukaan säännöstellä hyljekantaa.

Nyt jo tiedämme, että muuhun

alkutuotantoon verrattuna kalatalous, siis rannikkokalastus,

on kilpailussa ylivoimaisesti

paras. Vesiviljelyn, merestä noudettavan proteiinin, on

lisäännyttävä, jotta maapallon väestö saadaan ruokittua ja

samalla saavutettua järkevät ympäristötavoitteet.

Meidän on tiedotettava

kohderyhmiä lähtien tästä

näkökulmasta, että saamme

lisättyä ymmärrystä hyljekannan säännöstelyä kohtaan. Nämä argumentit ovat relevantteja ja kestäviä.

Vieläkin pidemmälle voidaan mennä ja miettiä, että jos

avustusjärjestöille korvataan yhtä paljon elintarvikeproteiinia

kuin jokaisen säännöstellyn hylkeen ravinto sisältää

vuodessa, siitä tulee huomattava

määrä proteiinia, joka voisi täyttää apua tarvitsevien

vatsoja. Tässä meillä on

mahdollisuus valita, mitä tehdä.

Onko tämä visio, omantunnonkysymys vai erinomainen mahdollisuus?

MIKAEL NYGÅRD

Kirjoittaja on Pohjanmaan kalatalousyhtymän projektipäällikkö.

Avaa artikkelin PDF