vierasyliö Maaperäopetus osaksi kasvatusta

Maaperän suojelu pilaantumiselta ja sen säilyttäminen

toimintakykyisenä takaavat,

että kansalaiset saavat paitsi

hyvälaatuista ruokaa myös käyttöönsä uudistuvaa energiaa, erilaisia raaka-aineita ja

puhdasta pohjavettä.

Vaikka maaperä on käytännöllisesti katsoen uusiutumaton luonnonvara, se ei ole saanut arkielämässä ansaitsemaansa huomiota. Sen tuottamia ekosysteemipalveluja

pidetään itsestäänselvyyksinä. Sitä mukaa kuin kansalaisten sidokset maa- ja metsätalouteen ohenevat, yleinen tietämys maaperän merkityksestä jokapäiväisessä elämässä näyttää heikkenevän.

Vaikka maaperänsuojelu on keskeinen osa vesien ja muun ympäristön suojelua, se on

jäänyt sivurooliin muun muassa kouluopetuksessa, jossa ympäristökysymyksiä tarkastellaan etupäässä luonnonsuojelun

näkökulmasta.

Mitä vähemmän kansalaiset tietävät maaperästä ja sen

toiminnoista, sitä ylimalkaisemmin he siitä ajattelevat. Tiedon puute näkyy myös

viestimissä. Se johtaa asioiden yksinkertaistamiseen ja väärien käsitysten yleistymiseen.

Esimerkiksi vesistökuormituksesta ja sen hallinnasta

käytävässä keskustelussa

luonnontieteelliset tosiasiat jäävät usein mielikuvien

varaan rakentuvien näkemysten jalkoihin.

Maaperän toiminnassa

yhdistyvät kemian, biologian

ja fysiikan ilmiöt toimivaksi

kokonaisuudeksi.

Tämä olisi oivallinen lähtökohta opettaa maaperän perustoimintoja näiden oppiaineiden käytännön sovelluksina jo

peruskoulussa. Se tekisi luonnontieteistä elämänläheisiä, avartaisi näkemystä ympäristöstä ja olisi omiaan herättämään elävää mielenkiintoa maaperää kohtaan keskeisenä osana ympäristöä. Näin syntyisi

laaja-alainen pohja luonnonvarojen kestävän käytön osaamiselle, jonka pitäisi kuulua kansalaistaitoihin.

Arvokeskustelun avaamiselle

tässä asiassa ei voisi olla sopivampaa ajankohtaa kuin nyt opetushallituksen pohtiessa parhaillaan peruskoulun uuden opetussuunnitelman perusteita. Edelläkävijämaissa maaperäasioihin tutustuttaminen aloitetaan jo varhaiskasvatusvaiheessa.

Maaperän saama vähäinen huomio kouluopetuksessa

tulee esille myös lukioiden opinto-ohjauksessa. Näyttää siltä, että opinto-ohjaajat eivät

tunne alaa, minkä vuoksi he

eivät tarjoa sitä opiskeluvaihtoehtona ympäristökysymyksistä

kiinnostuneille. Näin lukiolaiset hakeutuvat perinteisille

luonnontieteellisille aloille,

joilla koulutustarjontaa on paljon mutta joilla työllistymisessä on vaikeuksia.

Yliopistotasolla klassista

maaperätiedettä opetetaan Suomessa vain Helsingin

yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa, jonka vanhin oppiaine se on. Yhteiskunnallisen tarpeen myötä se on modernisoitunut

maaperä- ja ympäristötieteeksi.

Opiskelupaikkaa hakevat löytävät kuitenkin oppiaineen useimmiten sattumalta tai mahdollisesti vasta muita

aineita opiskelleessaan.

Huomion arvoista on, että maaperäasioiden tuntemus täydentää olennaisella tavalla

kaikkien vesien- ja ympäristönsuojelukysymyksiin suuntautuneiden tieteenalojen opetusta.

Vesistöt ja niiden valuma-alue muodostavat kiinteän ekologisen kokonaisuuden. Historiallinen yhtymäkohta on, että huomattava osa nykyisestä maa-alastamme on muinaisen Itämeren eri vaiheiden pohjasedimenttejä.

Vuosituhanten takaiset kerrostumisolosuhteet heijastuvat nykyisin voimakkaasti maan luontaisissa ominaisuuksissa.

Paras esimerkki ovat happamat sulfaattimaat tunnettuine ongelmineen, joita ovat niiltä

purkautuvien vesien suuri

happamuus ja liuenneessa muodossa olevien haitallisten metallien korkeat pitoisuudet.

Maaperäasiantuntijoiden

tarve on kasvamassa kaikkialla maailmassa.

Väestöräjähdys ja maaperän

tuottokyvyn aleneminen ja ovat

yhdistelmä, jonka aiheuttamien

ongelmien ratkaisemiseksi

tarvitaan korkeatasoista tutkimusta mutta myös tiedon

vientiä ruohonjuuritasolle.

Tieteellisen asiantuntemuksen tarvetta EU:ssa tulee lisäämään valmisteilla oleva maaperänsuojelun puitedirektiivi.

Sen toimeenpano edellyttää maaperän tilan seurantaa.

Ongelmaksi nousee kuitenkin se, että riskinarviointimenetelmät ovat hataralla pohjalla.

Useimmissa EU-maissa käytetyt haitta-aineiden toimenpiderajat

on määritelty kokonaisuuspitoisuuksien eikä todellista haittaa aiheuttavien pitoisuuksien perusteella. Tarpeettomista kunnostustoimista voi

aiheutua huomattavia kansantaloudellisia tappioita.

Tieteelliset kriteerit täyttävien

menetelmien kehittämisessä tulee olemaan täysi työ. Tavoitteeseen pääsemiseksi tarvitaan paitsi vahvaa yliopistotasoista

opetusta myös perustieteiden

käytännön sovelluksista ja luonnonvarojen kestävästä käytöstä kiinnostuneita opiskelijoita kasvavan asiantuntija- ja tutkijatarpeen tyydyttämiseksi.

Suomalaisen maaperäosaamisen

ylläpito edellyttää, että yliopistojen voimavarat ovat riittäviä ja

että tiedon tuottajat ja käyttäjät

toimivat yhdessä. Parhaimmillaan tieteellinen tutkimus saa impulssinsa käytännön ongelmista, joiden ratkaisemiseksi

se tuottaa uutta yleispätevää tietoa. Vapaa tutkimus tuottaa myös edeltä käsin vastauksia huomispäivän kysymyksiin.

Yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset iskevät pahiten pienille aloille riippumatta

niiden yhteiskunnallisesta merkityksestä. Vaikka niiden tuottamaa tietoa tarvitaan sekä poliittisessa päätöksenteossa että käytännön kysymysten ratkaisemisessa, ne jäävät helposti muodikkaiden niin sanottujen aallonharja-alojen alle.

Tämän näkökohdan huomiotta jättämisestä voi aiheutua kallis lasku jälkipolville.

HELINÄ HARTIKAINEN

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maa- ja ympäristökemian professori.

Avaa artikkelin PDF