Lähileipää!
Leipää, huusi Pyärkin Juho kirkosa.
Niin sanotaan käyneen, kun nuorimies heräsi kirkonmenojen aikana näkemästään unesta. Se sattui aikaan, jolloin syömisen eteen piti tehdä töitä pienestä pitäen, ja pääsi nälkä yllättämään pyhänä kirkossakin.
Sanotaanhan, että ”hätä ei lue lakia”. Se ei myöskään katso aikaa eikä paikkaa – nykyäänkään?
Kun kuumassa Afrikassa, kahta puolen Saharaa riidellään, ja sadattuhannet asustavat pakoleireillä Lähi-idässäkin, on nälkä koko ajan vieraana virusten ja bakteerien lisäksi.
Esitin tiedoksi ministerille ja kansanvaltuuttamille, että ottaisivat asiakseen ja yhteyttä vielä isompikenkäisiin ja hommaisivat kuljetuskoneita länsimaista kuskaamaan miljoonat päivittäiset kaatopaikalle menevät tuore- ja pakastetonnit lähikentille. Sieltä paikalliset kuljettaisivat ne nälkäisiin suihin. Tarvittaisiin vain johtajuutta?
Ei ole korvaakaan lotkautettu, mutta luomu- ja lähiruoka on puheessa päivittäin medioissa. Niiden kylläisten huulilla, jotka ajelevat lomamatkoilla tai tallustelevat lähikuppilan kautta kotiin työpaikalta tietokonetta näppäilemästä viileässä ”konttuurissa” hyvin lounastaneina.
Me keräsimme lähiruokaa pellolta ja metsästä kohta sodan jälkeen. Se oli luonnollista ja enemmän kuin luomua.
Pelloilta ja metsistä ottivat ruokansa karja ja riistakin. Luonnollista sikälikin, että ajoimme puhtaan lannan pelloille höystöksi ja metsämarjat olivat pullollaan vitamiinia ja hivenainetta. Kemia ja muu eloton ei ollut sotkeutunut ruokahuoltoon, kohtuudella vielä lääketeollisuuteenkin.
Nyt tiedämme ruokahuolet niin sanotuissa rikkaissa ja kehittyvissä maissa, vaikka tehotuotanto on valloittanut suuryritysten kautta köyhätkin maat.
Lähiruoka jää puheeksi, kun rahat pannaan jonninjoutavuuksiin muodin ja muun sellaisen narratessa?
Että se siitä luomusta välipalaksi. J. Ruokoja
Laihia
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
