Yliö Puun riittävyys edellyttää lisää viljelyä

Nyt kun metsäteollisuus, sijoittajat ja konsultit suunnittelevat uusia biotuotteen tehtaita Äänekoskelle, Kuopioon ja aina Kemijärveä myöten, ovat puheet puun riittävyydestä alkaneet voimistua.

Puhe ei johdu puun määrästä tai kasvusta metsissämme, sen osoittavat Luonnonvarakeskuksen tuoreimmat metsälaskennat.

Metsämme siirtyivät ylituotannon tilaan jo 1960-luvun alussa. Silloin sekä puiden kasvu että poistuma olivat

keskimäärin 53 miljoonaa kuutiota vuodessa. 2010-luvun alussa metsämme kasvoivat 106 ja niistä poistui keskimäärin 75 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Puhe puupulasta johtuu siitä, että yhä suurempi osa tavallisia keskikoon perhetiloja

on muuttunut taannoisista metsän kasvatustiloista tämän päivän metsän omistustiloiksi.

Samoin kuin osakesäästäjä on haluton myymään osakkeitaan pörssille, metsän omistustila on usein haluton myymään puutaan teollisuudelle.

Teollisuuden nykyhuoli puusta on syvä, mutta se ei ole uusi. Jo sotien jälkeen, kun olimme metsän aidossa alituotannossa, sellun raaka-aineen riittävyydestä puhuttiin.

Vuonna 1953 vuorineuvos

Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5 000 kappaletta nopeakasvuisen sellupajun pistokkaita. Sarvas istutti ne nykyisen Luonnonvarakeskuksen maille Uudenmaan Ruotsinkylään ja Lapinjärvelle. Uudentyyppisten metsäviljelmien koekasvatus kesti parikymmentä vuotta.

Puun riittävyys huoletti 1960-luvulla yhä enemmän. Tämä oli yksi peruste, kun metsäteollisuus siirsi painopistettään kemiallisen sellun keitosta puun mekaaniseen kuumahiertämiseen ja siitä edelleen aikakauslehtien

tyyppiseen paperiin.

Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota.

Tehdään siis vähemmästä puusta enemmän paperia

hiertämällä, teollisuus sanoi.

Ennen tuota aikaa, kun siirryimme energiatehokkaasta sellusta energiaa kuluttaviin, yhtä tavaralajia tuottaviin kuumahierretehtaisiin, metsäteollisuudessamme oli biotalouden esiaste.

Tehtailla oli jo nykyään mainostettu monilajinen tuotepaletti. Esimerkiksi takavuosien sulfiittisellun ohessa saatiin etanolia. Se tunnettiin kansan keskuudessa tikkuviinana ja Alkon tiskillä Karhu-viinana. Nyt tuotetta sanottaisiin bioetanoliksi.

Puuvajeen pelko kasvoi 1970-luvun alussa niin, että Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahasto (Sitra) rahoitti viisivuotisen lyhytkiertopuun kasvatus- ja käyttöprojektin. Viljelykokeita perustettiin

eri puolille maatamme, pohjoisimmat Perä-Pohjolan koeasemalle, Rovaniemen maalaiskunnan Apukkaan.

Pisimmälle Sitran kokeista

näki MTK:n taannoinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsänkasvattaja. Hän ehdotti vuonna 1977, että maa- ja metsätaloustuottajat reivaisivat suuntaa ja alkaisivat viljellä sopivilla pelloillaan puuta biomassaksi.

Lisämaata oli tulossa turvetuotannolta. Limingan Hirvineva oli ensimmäisiä vapautuvia suopohjia. Sinnekin suunniteltiin ensimmäistä

metsäviljelmien koetta jo 1977.

Sellun menekki maailmalla heikkeni 1970-luvun lopussa öljykriisien seurauksena.

Huoli puun riittävyydestä selluksi poistui, mutta tilalle tuli huoli energiasta. Metsäviljelmiä tarjottiin energiametsiksi.

Jatkotutkimusta ohjaamaan perustettiin 1978 energiametsätoimikunta, jonka johtoon tuli professori Olavi Huikari. Toimikunnan merkittävin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu Energiametsäkoeasema.

Sitten energiametsätoimikunnan aikojen metsäviljelmiä

on tutkittu maassamme hajanaisesti, ilman selvää tavoitetta.

Viimeisen suopohjalla lyhyen kierron puulajeja (rauduskoivu,

hieskoivu, harmaaleppä ja Salix-pajut) vertailevan kokeen viljeli Haapaveden Piipsannevalle Kannuksen tohtori Jyrki Hytönen vuonna 1986.

Nykyinen puuvarojen riittää, eipäs riitä -väittely muistuttaa aikaisempien vuosikymmenten metsäkohuja. Tutkimuksella on ollut tapana vastata kohuihin kehittämällä uutta metsänviljelyä. Niin soisi tapahtuvan nytkin.

Tilanne on kuitenkin päinvastainen. Metsäntutkimuslaitos eli Metla sulautettiin vuoden 2015 alussa valtakunnalliseen Luonnonvarakeskukseen. Alueellisia koeasemia uhkaa lakkautus.

Metla tunnettiin alun perin nimellä Metsätieteellinen koelaitos. Se pohjautui alueellisten koeasemien verkkoon. Niiden yhteinen tavoite oli selvittää koeviljelyllä, miten metsänkasvattajat voivat tuottaa lisää puuta teollisuudelle. Tavoite on edelleen tarpeen.

Metsäteollisuus tarvitsee tuekseen 2010-luvun metsäviljelmiä. Vaikka puuta kasvaa mittausten mukaan nyt maassamme enemmän kuin ainakaan sataan vuoteen, myyntipuuta kannattaa viljellä metsän kasvatustiloille lisää.

Metsän omistustilojen puun varaan teollisuus ei voi perustua.

Lisäpuuta tarvitaan myös, koska vanhojen metsien suojelun tarve vähentää luontaisesti syntyneiden metsien hakkuita.

Nopeasti kasvavalla metsäviljelmien lisäpuulla voisimme karistaa riittävyyden ongelman, mikä uusia biotuotetehtaita huolettaa.

Veli Pohjonen

Kirjoittaja on metsänhoitotieteen dosentti Helsingin yliopistossa.

Avaa artikkelin PDF