Uutistausta Kulttuuriympäristöt rikastavat lajistoa
Puutarhojen monipuolinen kasvillisuus rikastuttaa ympäröivää luontoa. Monilajisessa puutarhassa esiintyy paljon runsaammin esimerkiksi erilaisia pölyttäjiä ja perhosia kuin ympäröivissä metsissä ja niityillä.
Suuri osa kansallisessa vieraslajisivustossa listatuista niin kutsutuista haitallisista vieraslajeista leviää puutarhojen ja muiden kulttuuriympäristöjen kautta.
On silti kyseenalaista, onko monikaan noista lajeista todellisuudessa haitallisia. Puutarhakasvit eivät pysty leviämään täysikasvuisessa metsässä tai edes tiheässä niittykasvustossa.
Tarmokkaimmatkaan leviäjät eivät selviä säännöllisesti niitetyllä alueella.
Vieraslajien kitkeminen tai niittäminen voi olla hauska harrastus, jos sitä tekee omasta halustaan ja omalla maallaan.
On silti hyvä muistaa, että minkä tahansa kasviyhdyskunnan pysyminen edes suunnilleen samanlaisena vaatii jatkuvaa olojen säätelyä. Siihen tarvitaan ihmisiä, laiduntavia ja maata rikkovia eläimiä tai veden ja tuulen voimaa.
Suomen uhanalaisista lajeista noin neljäsosa on viljelymaiden, pihojen, tienvarsien, ketojen ja niittyjen lajeja. Ne ovat vähentyneet, koska viljelytavat ovat muuttuneet.
Kun laiduneläimiä ei ole, eikä luonnonniityiltä korjata satoa, pensastot ja metsät valtaavat alaa. Niinpä on keksitty, että moottoriteiden varret voisivat toimia ketojen korvikkeena.
Ongelma on se, että moottoriteiden varsille leviää suolaa, raskasmetalleja ja rehevöittävää typpilaskeumaa. Ketojen ylläpito vaatisi niittoa ja niittojätteen kuljettamista pois.
Kannattaisikin mieluummin tukea sellaista maataloutta, johon myös kedot ja niittytalous mahtuisivat mukaan. Esimerkiksi Itävallassa laidunnetaan ja niitetään yhä alppiniittyjä.
Ketojen suojelun nimissä tienvarsien komealupiini on otettu kotimaisen vieraslajisivuston haitallisten vieraslajien listalle. Alun perin tielaitos on kylvänyt lupiinia moottoriteiden kaunistukseksi.
Kotimaisista kasveista vain maitohorsma yltää yhtä upeaan kukintaan kuin lupiini. Kumpikin laji valitettavasti taantuu aika nopeasti, koska niiden juurillaan kuohkeuttama maa alkaa muutaman vuoden kuluttua kelvata myös vaateliaammille kasveille.
Lupiini on typensitoja, ja se parantaa maata lähes yhtä tehokkaasti kuin puna-apila tai virnat.
Lupiinia on kuitenkin helppo hallita niittämällä se aina kukinnan jälkeen. Silloin siemeniä ei kehity, ja saadaan toinen kukinta loppukesällä.
Jos niitetään useammin, lupiini katoaa muutamassa vuodessa.
Toisaalta lupiinia voisi vallan hyvin myös suosia. Uudessa-Seelannissa on kokeiltu lupiinin viljelemistä karujen laidunmaiden lannoittajakasvina.
Heinät hyötyvät lupiinin typensidonnasta, ja syväjuurinen lupiini sietää hyvin kuivuutta. Lampaat pystyvät myös jossain määrin hyödyntämään sitä rehuna.
Suomessa lupiinia voisi kylvää karuille mäntykankaille taimikon lannoittajaksi. Kun metsä sulkeutuu, lupiini katoaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
