METSÄLLÄ Pennun uroteko
Meneillään oli pienriistan metsästyksen aloituspäivä. Olin kuljeskellut metsässä jo monta tuntia. Mukanani tepasteli tyttäreni sekarotuinen, yhdeksänkuinen koiranpentu. Pennun emä oli jackrussell, isästä ei mitään tietoa. Pentu oli löytynyt netistä.
Oman koirani olin joutunut lopettamaan sen tultua vanhaksi, enkä uutta koiraa ollut itselleni hankkinut. Koiranpentu seurasi mukanani siksi, että tyttäreni oli väittänyt sillä olevan jonkinlaista riistavaistoa.
Olimme kävelleet koko päivän, alkoi jo tuntua siltä, että kunnolliseen riistatilanteeseen emme sen päivän aikana pääsisi. Mutta sitten vesakoitunutta talvitien pohjaa talsiessani kuului metsästä linnun lentoonlähtöääni. Siiveniskujen perusteella tunnistin linnun metsoksi.
Lintu lensi pitkin tieaukkoa. Haulikko nopeasti poskelle, tähtäys ja laukaisu. Lintu jatkoi lentoaan, uusi tähtäys ja laukaus toisella piipulla. Lento jatkui. Kirosin epäonnistumistani. Olivathan molemmat laukaukset olleet mielestäni hyvin suunnattuja, vaikkakin metsoa takapuoleen.
Koiranpentu säntäsi tieaukkoa pitkin linnun perään. Hetken kuluttua se kuitenkin jolkotteli takaisin. Huomasi kai lyhytjalkaisena jäävänsä pahasti jälkeen metson vauhdista.
Lähdin astelemaan huonoa tuuriani kiroillen eteenpäin. Mutkan takaa avautui noin parinsadan metrin suora. Päätin kävellä suoran päähän ja kääntyä sitten takaisin metsästysalueen rajalta. Koiranpentu hipsutteli tieaukkoa pitkin muutama kymmenen metriä edelläni.
Päästyämme kohtaan, josta olin aikonut kääntyä takaisin, koiranpentu alkoi oirehtia kuin olisi haistanut jotakin. Asettelin haulikkoa ampumavalmiiksi linnun lentoon lähtöä varten. Koira lähti etenemään tieuralta metsään ilmaa nuuhkien.
Pian pentu pysähtyi parinkymmenen metrin päässä olevan kookkaan männyn juurelle, sen häntä alkoi heilua. Lähdin astelemaan puuta kohti ajatellen, että oliko ampumani metso sittenkin lentänyt tänne saakka osuman saatuaan. Puun luokse oli vielä useita metrejä, kun näin mustikanvarpujen seassa metson. Lintu kyyhötti pää pystyssä. Aikoiko se vielä hypätä siivilleen, välähti mielessäni. Nostin haulikon ampuma-asentoon. Pentu ei rohjennut käydä kiinni lintuun, joka oli melkein yhtä kookas kuin se itsekin.
Jos se hyppää lentoon, mitä teen, pohdin mielessäni. Ampuminen ei tullut kysymykseen; lintu oli liian lähellä, ja koira.
Koira intoutui nuuhkaisemaan metsoa, jolloin tämä säntäsi juoksuun talvitien suuntaan. Heitin haulikon mättäälle ja säntäsin linnun perään. Tieaukolla sain otteen metsosta. Isku kiveen lopetti haavoittuneen linnun pyristelyt.
Tilanteen rauhoituttua ymmärsin, että ilman sekarotuista koiranpentua metso olisi jäänyt löytymättä. Pentu oli hajuaistillaan löytänyt haavoittuneen linnun. Kehuin koiranpentua hienosta uroteosta. Hännänheilutuksesta päätellen koira ymmärsi tekonsa suuruuden.
Olin niin otettu koiranreppanan uroteosta, että näpyttelin samalta paikalta tyttärelleni tekstiviestin. Kerroin, että ilman hänen koiranpentuaan olisin mitä ilmeisimmin jäänyt ilman metsoa.
Tapaus osoitti minulle, kuinka tärkeä riistavietin omaava koira metsästyksessä on. Aina ei koiran tarvitse olla rotunsa valio, sekarotuinenkin käy.
Matti Savolainen
Sonkajärvi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
