Siitä puhe mistä puute
UUTISTAUSTA
Kauan sitten Kokoomukseen syntyi pieni, remonttimiesten nimellä tunnettu joukko. Se julkaisi 70-luvun alussa ohjelmallisen kirjasen, jolla oli kumma nimi: ”Miksi kiipesitte palmuun herra presidentti?”
Kirja toimitettiin Kekkoselle, joka lähetti kiitoskirjeen: ”Luin kirjan. En ymmärtänyt. Luin uudestaan. En ymmärtänyt vieläkään”.
Olisi pitänyt ymmärtää. Remonttimiehet aloittivat Kokoomuksessa muutoksen, jonka tuloksena puolue neljä vuosikymmentä myöhemmin sysäsi Kekkosen perilliset johtavan hallituspuolueen paikalta eduskunnan pienimmäksi oppositiopuolueeksi.
Sitä ennen se oli poliittisella kartalla vaihtanut paikkaa SDP:n kanssa. Kokoomuksesta oli tullut nykyaikainen uudistuspuolue – demarit olivat rämettyneet pysähtyneisyyden ja taantumuksen tukipylvääksi. Kokoomuksen muodonmuutoksen kruunasi Sauli Niinistön valinta tasavallan presidentiksi.
Remonttimiehistä tunnetuin, professori Jarmo Virmavirta on nyttemmin julkaissut Kanavassa tärkeän kirjoituksen, jossa hän väittää, että Suomelta on kadonnut ulkopoliittinen linja.
Mielestäni on väärin kuvata tilannetta niin, että aikanaan Suomella oli ulkopoliittinen linja, joka nyt on jotenkin joutunut hukkaan. Tällaiselle väitteelle virkamiehet, jotka päivittäin työkseen toteuttavat Suomen ulkopoliittista linjaa, nyrpistävät oikeutetusti nokkaansa.
Todellinen ongelma on, ettei Suomella ole yhtä ulkopolitiikkaa, vaan monta. Toinen ongelma on, että ulkopolitiikan määrittelijöitä ja johtajiksi pyrkiviä on niin monta, ettei kukaan enää oikeasti johda yhtään mitään.
Virmavirta tarkastelee Suomen ulkopolitiikan ulottuvuuksia kolmiossa, jonka kärkinä ovat Moskova, Washington ja Bryssel. Vertailukohtana on asiansa Suomea paremmin hoitanut Ruotsi. Hän väittää, että koska kaikki luova panostus on Suomessa sijoitettu Brysseliin, suhteet Moskovaan ja Washingtoniin ovat rempallaan. Tämä on vakava väärinkäsitys.
Mikä ihmeen henkinen napanuora estää Virmavirtaa näkemästä, ettei kylmän sodan puolueettomuuteen ole paluuta? Mikä estää häntä sanomasta suoraan, että Suomen suhteet Moskovaan ja Washingtoniin on vain hoidettu heikosti? Olen ollut Moskovassa, kun Suomen suhteet siihen suuntaan olivat hyvät – ja Washingtonissa aikana, jolloin suhteemme olivat kerta kaikkiaan erinomaiset. Nuo vuodet eivät ole kaukana.
Toisin kuin Virmavirta väittää, todellinen katastrofi on koettu EU-rintamalla. Hän on jalostanut median luoman myytin ”luokan parhaasta oppilaasta” mielikuvaksi Brysselin kotikissasta, mutta sisältö on sama: Suomi istuu eturivissä valmiina myötäilemään opettajan jokaista liikettä. Tiedän kokemuksesta, kuinka olemattoman tietopohjan ja kuinka väkevien harhakäsitysten vallassa useimmat jutut luokan parhaasta oppilaasta on kirjoitettu.
Tuo parjattu toimintatapa oli kuitenkin ihan tietoinen valinta, jolla pyrittiin maksimoimaan Suomen vaikutusvalta. Politiikalla oli kaksi selkeää tavoitetta: pyrittiin mukaan ryhmään, joka tekee lopulliset päätökset, ja haluttiin välttää tilanteet, joissa jäisimme yksin. Jos on mukana ryhmässä, joka tekee lopulliset päätökset, voi vaikuttaa loppuun asti. Jos jää yksin, ainoaksi vaihtoehdoksi jää vastaan äänestäminen, jolloin mielenosoituksella ei enää ole mitään vaikutusta itse päätökseen.
Miksi sitten olemme luopuneet tuosta hyviä tuloksia tuottaneesta toimintatavasta ja ajaneet itsemme nurkkaan myös EU-politiikassa?
Oli aika, jolloin Suomessa ulkopolitiikka kävi sisäpolitiikan edellä. Silloin ulkopolitiikalla oli johto, joka haki kansalta valtuutuksen toimilleen – joskus puoliväkisin, eikä aina niin puhtoisin keinoin.
Nyt sisäpolitiikkaa hallitsee populismi, johtajien pyrkimys seurailla kansalaisten keskuudessa kulloinkin vaikuttavia mielialoja. Ääniä haalitaan niiden itsensä vuoksi, ei siksi, että pyrittäisiin toteuttamaan joitain yleisesti hyväksyttäviä tavoitteita.
Suomessa ulkopolitiikasta on tullut sisäpoliittisen populismin panttivanki. Se käy vielä kalliiksi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
